Nöyryyttävää käydä mielenterveyspoliklinikalla. Hoitaja ei osaa muusta puhua kuin lääkityksestä ja sen suuruudesta. Se näkee mut vaan niiden lasien kautta, että mulla on sairaus. Tosin, onhan meno jo varmaan paljon parempaa kuin esim. 20 vuotta sitten. Hoitorakenteet on varmaan nykyään keveämmät. Helpotti vaan kun pääsin siitä kopista pois. Nyt paistaa aurinko. Sisällänikin taas.

Minä haluan aina vaan kaikkea enemmän. Enemmän opintoja, enemmän sitä, enemmän tätä. Jossain tulee katto vastaan ja siihen kolahtaminen sattuu paljon. Taustalla on oman itsensä näkeminen niin pienenä ja mitättömänä. Kun saavuttaa niitä tavoitteita, joita on asettanut, ei tunnekaan mielihyvää vaan turhautumista. "Olisihan minusta nyt johonkin muuhunkin ollut..." Vaarallista elää elämäänsä tällä tavalla.

Suurin huoli mitä elämässä konkreettisesti on, on opintolaina, joka tulee olla maksettu vuoteen 2011 mennessä. Pelottaa, todella paljon.

Tulee sellainen olo, että minusta ei ole mihinkään. Että olen kuin soraa pihamaalla, turha ja tarpeeton.