Lapsen syntymän jälkeen olin mielisairaalassa. Synnytyksen jälkeinen psykoosi oli diagnoosini. Muutenkin saivat pitemmänkin diagnoosin minulle. Nyt väsyttää hirveästi, kun pitäisi vauvan lisäksi opiskella, koska muuta mahdollisuutta ei ole. Toisaalta diagnoosi vähän hävettää, toisaalta minä nyt vain ole uudella tavalla erityinen ihminen. Lisädiagnoosi oli kaksisuuntianen mielialahäiriö. Aika vakavaa, mutta ei niin paha kuin jos olisin rajatilatapaus tai sanoisivat minun olevan skitsofreenikko. Television inhimillisessä tekijässä molemmat haastatelluista, joilla oli sama diagnoosi kuin minulla olivat kirjailijoita. Onko se sitten normaalia kirjoittavilla vai suostuvatko sen alan ihmiset haastateltaviksi helpommin ja puhumaan omista asioista.

Opintojen puolesta joudun jännittämään nyt paljon. Se on stressaavaa ja itsetuntoa syövää. Toisaalta lapsesta saan energiaa ja valoa. Kasvan äidiksi, vaikka lapsen vierellä en koko ajan olekaan. Meillä on elinikäinen suhde ja minä en tiedä mitä tekisin, jos lapselleni sattuisi jotain pahaa. Minä olen hänen äitinsä aina, enkä häpeä ratkaisua tehdä tämä lapsi. Näin on, vaikka uskon että ilkeästi ihmiset voisivat vetää johtopäätöksiä, koska mieheni ei ole suomalainen. Rakkaus se kuitenkin on pinnan alla, vaikka käytäntö määrää mitä meillä tehdään.