Sen verran monta kertaa ole kuullut itsestäni väitteen, jo ennen tätä kesää, että olen hullu. Olen vähitellen sitten taipuvainen uskomaan siihen itsekin. Elämä on vain yhtäjaksoista sinnittelyä ongelmien kanssa. Yritän koko ajan opiskella, mutta koko ajan on pelko, että tekee jotain väärin. Se luo kokoaikaisen jännityksen tunteen ja syö sisäsiä voimavaroja. Kaikkein onnellisin olen ilta-aikaan, kun on nukkumaanmenoaika. Silloin on lupa rentoutua.
 
Minusta tuntuu, että liun hitaasti pois kaikesta entisestä. En tiedä, onko tämä hyvä vai huono merkki. Hyvä, jos kyse on ammatillisesta kasvusta, huono jos kyse on psyykkisestä sairaudestani, johon siis on jo diagnoosikin olemassa.