Opiskelujuttu näyttää niin hankalalta, että mieleen hiipii alkavan masennusjakson aluksi, miten paljon helpompaa olisi, jos kuolisin kokonaan pois olemasta täällä. Minusta tuntuu että elämälläni aiheutan vain hankaluuksia ihmisille. Paha olla, sydänjuuria myöten paha. Tahtoisin vain mennä kotiini ja nukkua siellä koko maailman pois alta ja edestä.

Jos mulla on mielialahäiriö, niin nyt se mieliala on musta eli masennusta. Mä en voi sille mitään. Se vaan on, se sairaus. Mä olen oman mieleni vanki. Vähitellen paljastuu, millainen sairaus tämä lopulta on. Terveydenhuoltokoneisto ei oikeastaan muuta antanut kuin lääkkeet. Ei edes sairaalassa.

Pelottaa, jos joutuu toisen kerran sairaalaan. Eniten pelottaa sen suhteen, että mitä mies siitä tuumisi, jos toistamiseen olisin suljetulla osastolla. Toisaalta olotila juuri nyt on sellainen, että se olisi minulle vähäksi aikaa taas oikea paikka. Asiasta ei voi kenellekään ulkopuoliselle puhua. Sairaalassaolo ehkä auttaisi oman sairauden tuntemusta. Ensimmäinen kerta sairaalassa oli itsellekin shokki. Toinen kerta..., mutta se siellä sisällä oli vain sellaista olemista ja ulospääsyn odottamista. Pitäisi olla joku ymmärtäväinen ihminen, joka olisi aina valmiina juttelemaan, kun on jotain asiaa.

Ei kai tässä voi tehdä muuta kuin rukoilla.

Minulla soivat hälytyskellot nyt niin lujaa sisällä kuin vain voivat. On todella epätasapainoinen olo. Olen lihava ja jotenkin hidas. Ainoa ilo on nukkua. Tätä pahaa oloa ei saa heti pois mitenkään. Kun voisi oksentaa kaiken pahan pois. Vähän helpottaa, kun kirjoittaa, mutta tukevaa pohjaa ei tunnu olevan. Kun voisi tunnustaa, että tästä ei nyt mitään tule. Mutta itsetunto ei anna periksi.  Pitää yrittää niin pitkälle kuin vain on mahdollista. Täytyy mennä vaikka sen harmaan kiven läpi opinnoista nyt eteenpäin kun on tilaisuus ja mahdollisuus annettu. Kun edes lähimmälle ohjaajalle voisi sanoa mistä on kysymys, mutta kun ei voi. Minä näytän vain laiskalta ja saamattomalta.

Melkein tekisi mieli aloittaa tupakointi stressinhallintana. Mutta siitä mies ei pitäisi. Hän nimittäin rakastui naiseen, joka ei polta eikä käytä päihteitä. Lääkitys on koko ajan päällä ja annostus on aika iso. En tiedä miten se vaikuttaa tähän olotilaan. Sairaalassa ainakaan lääkkeet eivät tuntuneet vaikuttavan mitenkään. Ehkä puheeseen.

No nyt se on kaikki suollettu ulos. Ehkä kohta vähän helpottaa. Mun pitää vaan muistaa, että mun "takana" on lapsi ja mies ja molemmat rakastaa mua vaikka maailmalla mitä tapahtuisi.