Edelleen saan olla liian vähän vauvan kanssa ja liian paljon opiskelutöitä, vaikka niistä koetan koko ajan laistaa. Kahvin kanssa jaksaa juuri ja juuri tehdä päivän työt jotenkuten. Mutta pelottaa onnistuvatko työt ollenkaan miten niiden pitäisi mennä. Siis opiskelutyöt. Työpaikka, jossa olin ennen raskautta, lopetti toimintansa sillä aikaa nyt kun olen ollut äitiyslomalla. Eli syksyllä ei ole paikkaa mihin mennä töihin. Varmaan järkytys esimiehellekin joutua pois töistä. Ei onneksi minun huoleni. Kyllä minä jotain keksin ja kohtahan tässä valmistunkin.

Välillä tahtoisin tehdä jotain ihan muuta kuin mitä teen. Nyt olen menossa tekemään yhtä opiskeluun kuuluvaa juttua ja olo on ihan kuin olisi pilvissä. Ei oikein tarkkaa varmuutta siitä mihin olen ryhtymässä. Pelottaa. Pelko taitaa olla avainsanani tässä blogissa. Nimi voisi olla pelkääjän päiväkirja. Tai voisihan tässä pohtia elämää ja kuolemaa. Kuolema tulee jokaiselle joskus eteen. Se on väistämätön tosiasia. Silti onnistutaan elämään siten, että kuoleman odotus unohtuu. Helpompi kai olisi tajuta yhden kerran elämässään se, että kuolema ei ole pelkkä kuulopuhe, joka tapahtuu jollekulle toiselle, mutta ei minulle. Minulta on kuollut mummo n. 10 vuotta sitten. Mummon kuolema on vain hänen poissaoloaan ja haudalla käyntiä. Vasta oman lapsen odotus toi mieleen oman kuolevaisuuden. Yksi vaihe elämässä päättyi siihen, että lapsi syntyi. Ja seuraava vaihe on aikuisuus. Aikuisuuteen liittyy vastuunotto. Ja yksi suuri vastuunotto on järjestää elämänsä siten, että lapsi pärjää maailmassa senkin jälkeen kun itse en täällä enää ole.

Aika vähän ihmiset välittävät mistään kasvihuoneilmiöstä. Suurin osa uskoo uutisten rauhoittavia sanoja, että sitä ei ole todistettu vielä ja jatkavat samaan tapaan elämistä. Kuitenkin maailmassa on nyt tapahtunut sen verran katastrofeja, jotka jäävät ihmisten alitajuntaan, että suuri muutos tapahtuu kyllä. Oli tsunami, katariina, ihmeellinen  talvi Suomessa. Jokainen tavallisuudesta poikkeava tapahtuma havahduttaa ihmisiä  ja he ehkä vähän vaihtavat arkipäivän toimintojaan.

Kun minä ajattelen omaa kuolemaa, niin se on vain ruumiin liikkumattomuutta. Ruumis menettää voimansa. Henki katoaa ruumiista. Sitä en tiedä meneekö henki minne, mutta tahdon uskoa, että ruumiin lisäksi ihmisellä on myös henki. Ja sen maailma on vielä täällä eläessä salainen. Kuulostaako hullun ajatuksilta? Lue vähän filosofiaa niin näet, että monet viisaat totuudenrakastajat ovat pohtineet näitä samoja asioita samoilla käsitteillä. Minulle tämä maailma, jossa elän nyt on vain toissijainen paikka. Toisen asteen turha yhteys. Pääpaikka on kirjoissa ja niistä saatavassa tiedossa. Kirjat johdattavat jonnekin toisaalle, sinne minne henki yltää. Henkeä tulee kasvattaa, eli siis viisautta. Elämäni haluaisin elää niin, että minulla ei ole minnekään ikävä kun kuolema lopulta tulee.