Voin kai kiittää jotain korkeampaa voimaa, että minulla ei ole ollut mielialanvaihteluita eikä oikeastaan mitään muitakaan häiriöitä, paitsi sairauteen sopeutumiseen liittyviä pelkoja. En ole ollut avuton ja olen jaksanut tehdä kaikki minulle kuuluvat tehtävät loppuun asti. Ainoa pelko on nyt vain tämä valmistuminen yliopistosta. Koen olevani kaikin puolin keskeneräinen ja ainoa asia, jossa voin onnistua jotenkuten on äitiys. Siinä osallistuu toimintaan koko sieluni ja koen äitiydestä suunnatonta tyydytystä. Tämä ei alkanut heti lapsen synnyttyä vaan on kestänyt jonkin aikaa, kun lapsi on hitaasti alkanut irtaantua välittömän hoivan piiristä pois.

Parisuhde on parisuhde ja avioliitto. Siihen ei liity mitään sen kummallisempia intohimoja. Tavallista ja normaalia, joskin aika rahallisesti köyhää elämää. Aina en ole varma rakastaako mieheni minua. Jostain kommentista hänen huonona päivänään olen niin jotenkin ymmärtänyt. Mutta sitten kun mies jaksaa olla leikkisällä tuulella ja riehuu lapsen kanssa tunnen minäkin saavani oman osani rakkaudesta. Mutta suurin on kuitenkin rakkaus lapseen. Sen kauniinpia silmiä kuin hänellä ei voi olla.
1592817.jpg
Ystäviä minulle ei ole monia. En ole sosiaalisesti kovin avoin ihminen normaalisti. Sitten kun on mania tai hypomania saatan avautua puhumaan ihan vieraillekin ihmisille. Ystävyyssuhteet ovat vaikeita. Ehkä tutustuin jossain vaiheessa vääränlaisiin ihmisiin ja sairastuin heidän seurassaan vielä lisää. Ystävyys vie oman aikansa kehittyä ja kasvaa. Sille täytyy uhrata jotain asioita. Erityisen surullinen olen siitä, että sellaiset ihmiset joita pidin ystävinäni jossain elämän vaiheessa ovat vieraantuneet ja etääntyneet. Tämä vaikuttaa siihenkin etsiikö uusia ystäviä kovin helposti enää.