Mies osoittaa inhimillisyyttä jalkapallon suhteen. Hän ei katso 18.50 alkavaa kisaa vaan yhdessä töllötämme tanssikilpailua, sen jälkeen uutisia ja vielä Frendejä. Ilmeisesti se pallon potkiminen ei sittenkään ole niin tärkeää, ettei sitä voisi uhrata johonkin muuhun. Näin, vaikka mies on ollut kouluaikanaan jalkapallojoukkueen kapteeni omassa koulussaan. Minä olen tietenkin tyytyväinen ettei palloulua tuijoteta koko ajan. Ei tarvitse minunkaan mennä makuuhuoneeseen kuuntelemaan radiota. Kirjaa en jostain syystä jaksa lukea.

Eilen soitin päiväkotiin, kun meidän pojan päivähoitopaikasta syksyksi ei ole kuulunut mitään. Ja hyvä olikin, että soitin, sillä päiväkodin johtaja oli vahingossa laittanut pojan paperit väärään kansioon. Niinpä sitten poika ei ollut jonottanut näitä paikkoja. Päiväkodin johtaja pahoitteli asiaa ja lupasi järjestää sen. Viimeistään elokuun alusta saadaan tietää, mihin poika menee hoitoon, kun ovat saaneet tietää peruutuspaikat. Toivotaan, että meitä lähimpään pääsisi, olisi helpointa kyyti järjestää sinne, kun meillä ei ole autoa, jolla kuskata.

Kohta kuukauden ajan olen ollut tekemättä opinnäytetyötäni vaan sen sijaan olen lukenut toisten bipolaarien blogeja. Oma elämä tuntuu olevan niin kovin erialaista kuin tiosten. Sairaudesta ei ole ollut nyt häiriötä ja lääkkeet tepsivät ja tekevät ne oikeat temput. Kohta täytyy palata takaisin oikean opiskelun pariin, jotta saan asiat tehtyä loppuun asti.