Miehen ja lapsen kanssa käytiin viemässä työhakemus eräälle siivousfirmalle. Kokemusta siivousalasta ei aiemmin ole, joten voi olla, ettei työpaikkaakaan saada. Mutta on se hyvä edes yrittää. Toimisto oli suuressa kauppakeskuksessa eikä toimiston väki ollut oikein halukas heti meitä "palvelemaan" tai kuuntelemaan mikä asiamme oli, kun sinne noin vain "tunkeuduimme". Sitten kuitenkin eräs mies irtaantui tietokoneelta keskustelemaan miehen kanssa hetken englanniksi. Ei se mies kyllä mitenkään ystävällinen ollut, eikä häneltä hymy irronnut, kuten jossain toisissa paikoissa ehkä voisi tehdä. Lomakkeessa oli kysymys autosta ja ajokortista. Niitä kumpaakaan miehellä ei ole. Afrikkalainen kortti ei kelpaa Suomessa. Eli eivät heti olleet ottamassa työlistoilleen.

Kaupungissa huomasin, miten pojalla on sellainen vakava kaupunki-ilme. Ei sitä samaa hymyä, mitä kotona vaan vakavana katselee ympärilleen. Oman osansa voi tehdä se, että kaupungissa on melua paljon enemmän kuin kotona. Kotona poika aina kuljettaa minulle R-kioskista saatuja kahta pehmokoiraa, joilla on valtavan suuret päät. Aina kun menen nukkumaan ja poika jää isän kanssa valveille, hän tuo ne koirat viereeni sänkyyn ja ne pitää ottaa kainaloon. Sama juttu, jos olen vessassa ja ovi on pitänyt jättää auki, kun poika muuten itkisi sen takana - koirat ilmestyvtä luokseni. Suihkussakin olen joutunut käymään ovi auki, koska muuten murhe on suuri ja itku sitkeä. Kaikin puolin ihana lapsi poika on, mutta en ehkä toista lasta halua. Minusta ei ole puuhailemaan ihan pienten lasten kanssa. Pidän enemmän kävelevistä ja puhuvista lapsista, joilla on jo jotain omaa identiteettiä. Meidän poika ei vielä puhu kuin muutaman sanan. Minun nimeni sanoo ja "ei". Elokuussa täyttää 2 vuotta, joten jo pitäisi puheenkin ilmaantua kuvioihin. Ehkä sitten enemmän, kun poika menee päivähoitoon ja joutuu juttelemaan henkilökunnan ja toisten lasten kanssa.