Mieskin, joka on afrikkalainen ihmettelee tätä suomalaista poliittista elämää nyt. Ensin on kohua ulkoministerin tekstiviesteistä ja sitten tapetille joutuu pääministeri vaalirahasotkujen takia. Mikä sitten on sitä "normaalia", jota kohti me kaikki pyrkisimme? Meille normaalia on, että syödään tiettyihin aikoihin joka päivä. Että kaapissa on ruokaa ja tv:n saa päälle. Että lapsi leikkii leikkejään ja osallistuu meidän aikuisten kanssa ilonpitoon, jota riittää tanssin muodossa. Lapsen tanssi on vasta sellaista itsensä ympäri kieppumista, mutta rytmikästä kuitenkin. Normaaliin kuuluu myös se, että minä mittailen sokereitani ja otan iltaisin 600 mg:n annoksen ketipinoria. Yritän kestää nälkäni ja laihtua oman terveytenikin vuoksi. Ja lapsen ajoittainen itku talossa on myös normaali-ilmiö, kun hän ei voi saada kaikkea haluamaansa.

Aamulla bussipysäkillä eräs vähän vanhempi nainen esitteli minulle kättään, johon oli pitänyt tehdä ihonsiirto jonkin haavan tulehtumisen vuoksi. Sangen iljettävä näky. Keskustelin osaa ottavasti hänen kanssaan, sillä hän oli menossa sairaalaan leikkaukseen. T'äällä bussikuskit ja matkustajat keskustelevat keskenään, kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Suuremmissa kaupungeissa näin ei ole. Siellä ihmiset pelkäävät toisiaan ja kokeva toiset ihmiset uhaksi. Täällä naapurillekin voi sanoa:"Päivää." Mutta liian lähelle ei kannata mennä, eikä liian avoimeksi ryhtyä, sillä nämä ovat vain bussipysäkkituttavuuksia.

Kävin vakuutuksen allekirjoittamisen jälkeen Wayne´s Coffeessa juomasssa pienen latte-kahvin. Se ei ollut enää niin hyvää kuin aikaisemmilla kerroilla. Luin Iltasanomat kaikessa rauhassa ja tällä kertaa luin juttuja sieltä, vaikka normaalisti vain selaan sen läpi katsellen otsikot, mutta lukematta juttuja. Kahvin juomisen jälkeen jäin vielä pitkäksi aikaa istumaan omiin mietteisiini ja katselemaan ikkunasta ulos. Kaupungista näkyi vain vihreät puut ja muutama ihminen torilla. Tähän meditatiiviseen hetkeeni kuului radion kuuntelu kännykän kautta. Moni asia avautui uudella tavalla, kun rauhallisesti antoi ajatusten tulla ja mennä. Se, olenko minä normaali on ihan kysymyksenarvoinen asia. Kuinka normaalia elämää voi elää mielenterveydeltään epänormaali ihminen? Tähän astisen kokemukseni mukaan sangen normaalia. Ei mielialavaihteluita. Ei suuria tunteita ja kuohuntaa. Ei huonoja päätöksiä. Mutta tämä kaikki diagnoosin saamisen jälkeen. Ennen sitä oli kyllä ongelmia. Ehkä tähän ovat auttaneet lääkkeet. Enää ei pelota niin paljon. Diabeteshoitajallekin oli helppo kertoa, että mitä sairastan ja mitkä ovat lääkkeet, jos ne vaikuttavat diabetekseen. Eikä pelota se, että joutuisi sairaalaan. Mikään sellainen ei ole näköpiirissä. Ettei vain olisi tyyntä myrskyjen edeltä?