Luin Leena Vähäkylän kirjan Mieli keinussa. Se koostui bipolaarien ihmisten haastatteluista. Yksikään tarina ei koskettanut juuri minua. Tarinat kertoivat jostain paljon vakavammasta kuin mitä minulle on tapahtunut. Jouduin mielisairaalaan 2 vuotta sitten suoraan synnytyssairaalasta, kun en ollut kolmeen yöhön nukkunut ollenkaan eikä imettäminen alkanut sujua, koska sain kaikilta kätiöiltä niin erilaisia ohjeita eikä mieheni voinut jäädä yöksi sairaalaan, koska en ollut kysynyt meille perhehuonetta. Mielisairaalassa sitten annettiin kaksisuuntaisen diagnoosi sen perusteella mitä olin aiemmin turvautunut mielenterveyspalveluihin. Heidän mielestään se oli lisäksi psykoosi. Totta on se, että aiemmin ehkä n. 3-4 v. sitten olin onnistunut pikapäisyyttäni sotkemaan kaikki ihmissuhteeni mm. miettimättä tehdyillä tekstiviesteillä. Nyt sitten syön ketipinoria ja se riittää minulle. Mielenterveystoimiston erikoissairaanhoitaja on ollut tyytyväinen ´tervehtymiseeni´.

Mitä sitten tulevaisuudeltani tahtoisin? Että lapsi kasvaisi rakastavassa perheessä ja että minä pystyisin siirtymään työelämään valmistuttuani eikä siinä tulisi mitään ongelmia vastaan. En tahdo ajatellakaan mitään eläkkeitä tai sairaslomia. Sellainen ei ole minua varten. Kesällä sain korvaavuuden lääkkeisiin eli minä joudun maksamaan niistä vain sen 3€, joten sen suhteen ei ole mitään huolia.

Rakkaus, sanana niin helppo ja sen kohtaa lapsen silmissä, kun hän aamulla tulee tervehtimään minua hereille.