Päiväkodin tien varressa on pihlajapuita. Ne ovat viime viikot olleet täynnä pihlajanmarjoja. Tänä aamuna kaikki marjat olivat kadonneet ja kansalaisopiston rakennuksen päällä leijaili vielä paljon tilhiä. Siis todella: kaikki marjat oli syöty! Ei yhtäkään enää puissa jäljellä. Olin hämmästynyt tästä luontohavainnosta, jonka tein päiväkodilta takaisin tullessa. Mahtoivat linnut olla aika tuiterissa kaikki ne marjat syötyään. Vielä perjantaina marjoja oli aikalailla ja nyt maanantaina ei yhtään.

Viikonlopun aikana luin jälleen Asterix-sarjakuvia. Sellaisiakin joita olen lapsena lukenut, mutta en muista tarinoista mitään. Lapsen kanssa luettiin lapsen kirjoja ja tänään täytyy lainata niitä kirjastosta lisää. En tahdo ostaa lastenkirjoja edes 2 €:lla, koska ne ovat aika lyhyitä ja niitä joutuisi lukemaan monta kertaa perästysten. Äidin hermot vaan eivät jaksa sellaista. Iltasatukirjat ovat eri asia, mutta vielä ei olla niin pitkällä. Lainasin kirjastosta myös 2 Narnia elokuvaa. Toinen oli dokumentti C.S.Lewiksestä ja toinen oli Narnia-tarinoiden vanha filmatisointi. Sitä elokuvaa en pystynyt katsomaan, koska siinä oli niin paljon häiriöitä. Ihan harmitti. Pitää kirjastossa sanoa virkailijoille, että sitä ei pysty katsomaan, niin voivat sen poistaa lainauksista.

Paino on pysynyt samassa nyt jo monta viikkoa kun olen syönyt syksyn tullen enemmän. Tänä viikonloppuna kuitenkin sitä lähti pois ja päästiin jo alle 114 kg. Siis karmea paino, mutta se tuli niistä lääkkeistä. Alituinen nälkä. Nyt sitten vaan hitaasti kiritellään sitä pois. Pieni painonpudotus johtaa paremmin pysyviin lopputuloksiin kuin mitkään ihmedieetit. Nyt syksyllä olen vähentänyt leivän määrää ja lisännyt hedelmien syöntiä. Omenoita, appelsiineja, grapeja. Muutaman kerran olen tehnyt syntyiä ja juonut kulauksen miehen ja lapsen hedelmämehusta vaikka se on kiellettyjen listalla, koska siinä on turhia sokereita eikä ollenkaan kuitua.

Viikonlopun aikana neuloin lapselle vihreät sukat. Pidän neulomisesta, mutta nyt lapsen ollessa vielä ihan pieni en ole voinut neuloa, koska hän oli koko ajan tulossa lankoihin. Tänään ostan villalankaa ja alan neuloa sukkia ystävälleni, joka ei mistään muualtakaan saa villasukkia. Ystäväni on lisäksi lapseni kummi, joten minulla on suoranainen velvollisuuskin neuloa hänelle.

Jälleen sunnuntai-iltana iski huoli siitä, jos miehen pitää lähteä pois Suomesta. Sitten vaan psyykkasin itseni siihen ajatukseen, että sitten pitää tulla toimaan yksin lapsen kanssa. Kaikista inhottavinta on tämä odotus. Sitä kestää ainakin sinne tammikuun loppuun 2009 jonne asti oleskelulupa on ja  sen jälkeen en tiedä miten pian antavat maahanmuuttovirastosta päätöksen. Se riippuu heistä antavatko uuden ulkomaalaispassin vai pistävätkö takaisin Afrikkaan. Se nyt on kuitenkin sangen varmaa, että omaa kansallista passia ei saada, koska ei saatu syntymätodistusta vaikka miehen veli sitä kotimaasta koettikin etsiä. Se etu meillä sentään on, että ollaan naimisissa ja lapsi on yhteinen. Luulisi sen jonkun verran painavan vaakakupissa. Silloin kun edellisen kerran olivat miestä toimittamassa poliisin toimesta Afrikkaan niin ei oltu naimisissa (papereita oli silloinkin hankala saada) eikä lapsi ollut vielä syntynyt. Silloin mies karkasi ja oli piilossa n. 5 kk. Silloin ei ollut raskasta olla yksin ja odottaa lasta raskaana. Mutta stressit sitten purkautuivat heti synnytyksen jälkeen ja jouduin mielisairaalaan. Ensin oli vaikea synnytys. Ei millään ottanut alkaakseen vaikka oltiin jo yliajalla. Siinä oli oksitosiinit ja kaikki pelissä ja silti päädyttiin keisarileikkaukseen. Mies tuli silloin piilostaan ja oli mukana synnytyksessä. Sitten meni 3 pv. ja lähettivät minut mielisairaalan suljetulle osastolle. Juuri syntynyt vauva jäi tietenkin synnytyssairaalaan, koska sitä ei voinut mielisairaalaan ottaa mukaan. Mies kävi sitten lasta synnytyssairaalassa joka päivä katsomassa ja syöttämässä. Mulle oli diagnosoitu psykoosi. Olin puheliaampia, vähän äreämpi kuin ennen ja ehkä kuulin jostain kuin etäisen radion musiikin äänen. Se oli tietenkin suru ja järkytys joutua pois lapsen luota heti. Uups, vieläkin tuntuu pahalta se. Mielisairaalassa kaivettiin esiin kaikki aikaisemmat hoitoraportit (psykologin ja YTHS:n terapeutin luona käymiset) ja todettiin, että tämä on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Lääkityshän siellä on tietenkin sen verran kova, että suru lapsen luota poisolemisestsa pysyi aisoissa. Viikon tai kahden kuluttua minulta sitten kysyttiin, että lapsi ei enää voi olla synnytysosastolla, minne hänet sijoitetaan. Siis mietettiin sijaisperhettä, johon minä heti totesin, että miehen ja äitini luo tietenkin lapsi menee. He oleskelivat silloin vuokraamassani kaksiossa. Ja toivettani onneksi kuunneltiin myös. Siitä sitten jäi se, että mies huolehti lapsesta alkuainoina (vielä nytkin oikeastaan) enemmän kuin minä. Minun ei tarvinnut yhtenäkään yönä herätä keskellä yötä syöttämään lasta vaan mies teki sen. Minä pidin psykiatrin luona hoitokokouksessa pääni ja sain jatkaa opiskelua yliopistossa vaikka olin vielä lääkityksessä (aika vahvassa kai) ja mielisairaalassa. Minun vain piti saada opettajan pedagogiset opinnot alkuun, kun olin hyväksytty niihin. Ja ihan hyvin minä selvisin. En ehkä jaksanut keskittyä asioihin niin hyvin kuin aiemmin ja olin iltapäivisin hyvin väsynyt. Mutta sain kulkea mielisairaalan ja yliopiston väliä. Ja pääsin kotilomille. Poliisikin antoi miehen olla vapaana ja hänen piti vain 2 krt viikossa ilmoittautua heille. Muuten kai olisinkin ollut ihan mielelläni (?) mielisairaalassa, mutta kun juuri syntynyt lapsi oli poissa minulta!
Kun katsoo taaksepäin, että mitä tässä on ollut ja eteenpäin, että mitä huolia tässä on tulossa, niin vähemmän noita huolia näyttää tulevaisuudessa olevan kuin mitä menneisyydessä on ollut. Joten  niiltä osin asiassa ei pitäisi olle henkisesti kauhean paljon murehdittavaa. Ja on kuitenkin jotain. En minä yksin ilman miestä halua jäädä.