Katsoin suihkun jälkeen itseäni peilistä ja järkytyin, kuinka kasvot ovat ihan vähän ajan kuluessa muuttuneet. Suupieliin ovat ilmestyneet sellaiset syvät juonteet, jotka tekevät minusta jotenkin tyytymättömän ja onnettoman oloisen. Ne menevät alaspäin. Maan vetovoima alkaa vaikuttaa. Minulle tulee pian vanhan naisen buldoggiposket. Silmien ympärillä ei ole ryppyjä eikä juonteita, mutta tuo suunympärys on ongelmapaikka. Mitään ei näy, jos hymyilen. Mutta eihän sitä voi hymyilä koko ajan. Pitää vain hyväksyä se tosiasia, että vanhenee.

Lapsi on todella ihana kun hän on iloisella tuulella ja hymyilee. Mutta sitten alkavat ne arki-iltojen kitinäitkut, joista ei saa selville, että missä on vika. Varsinkin, kun poika ei vielä puhu. Ne ovat hermojaraastavia hetkiä. Tulee ihan sellainen olo, että on huono äiti, kun itsekin tulee äreäksi ja hermostuu. Iloisen lapsen kanssa puuhaa vaikka vallan mitä, mutta itkevää lasta ei saa edes syli rauhoittumaan aina.

Etsin netin kautta asuntoa Helsingissä ja järkytyin kun mitään ei löytynyt sen hakukoneen kautta alle 800 €. Eihän meillä ole varaa niin hirveisiin vuokriin. Tuli ihan masentunut olo (normaalimasennus, jostain syystä aiheutuva, ei sairaallinen ja patologinen tila) ja epäilyttää, että tuleeko tästä meidän elämästä yhtään mitään.

Tässä kaupungissa on nyt tutkijoiden yö. Minäkin olisin käynyt yhdessä tilaisuudessa kirjastossa, jossa aiheena oli lasten hyvinvointi. Menin sinne ja mitä näin? Tilaisuus koostui yhdestä pikkupostarista ja mehutarjoilusta. Ei mitään asiantuntijan valmistamaa esitelmää, jota olisin odottanut. Yhdessä huoneessa oli toki satu- ja sadutustuokio, mutta eihän minulla ole lasta mukana, kun hän on vielä päiväkodissa. Tuli vain mieleeni, että ovatko muutkin tilaisuudet yhtä "korkeatasoisia".