Viikonloppuna kaupungissa olisi ollut kolmen päivän kirjallisuusseminaari, johon olisi ollut vapaa sisäänpääsy. En kuitenkaan mennyt, vaikka olisi kiinnostanut, sillä siellä olisin nähnyt niitä kirjoittajapiirin jäseniä, joita en halunnut nähdä. Hölmöilin muutamia vuosia sitten niin pahasti, että en tahdo heitä kohdata. Hävettää nimittäin vieläkin.  Haukuin ihmisiä tekstiviesteillä sen paremin sitä miettimättä. Ja nyt en voi mennä sanomaan:"Anteeksi, olin sairas." Sillä kuitenkin ne asiat olivat sellaisia, että ne olivat totta. Hyviin käytöstapoihin ei vain kuulu sanoa sellaista. Ja ne ihmiset käyttävät alkoholia. Minä en. Ja siihen jää ihan hurja ylittämätön kuilu välille. Meillä on niin erilainen elämäntapa. Minä vain sairastun pahemmin niiden ihmisten lähettyvillä. Kun ei voi olla rehellinen.

Sarjakuvien suhteen pistän päälle nyt suuren stopin. Ei ole kiva, jos ÄITI lukee sarjakuvia itsekseen - ja varsinkin sellaisia sarjakuvia, joita ei antaisi lapsensa lukea (ehkä vääristynyt kuva Afrikasta, ja se kuitenkin olisi tärkeä aihe meidän perheessä). Lapsi raukka sitten vieressä yrittää saada huomiota kun äiti vieläkin leikkii teinityttöä ja leikkii itsekseen. Koko ajan jatkuessaan tuo olisi aivan varmasti trauman paikka lapselle ja sitähän minä en tahdo olla aiheuttamassa. Sarjakuvien aika on vasta sitten, kun poika haluaa äidin niitä hänelle lukevan. Näin siitäkin huolimatta, että sarjakuvat ovat osa aikuistenkin kulttuuria. Pientä helpotusta huonoon omatuntooni toi ystävän (naispuolinen) kertomus, että hänkin luki lapsena Hämähäkkimiestä.