Aamulla vein lapsen päiväkotiin ja kengät kastuivat kun satoi vettä. Päiväkodissa lapsi ryntäsi huoneeseen päästyään heti omalle paikalleen, kun kaikki toisetkin lapset olivat pöydän ääressä tuoleillaan. Uskalsin sanoa:"Hei - hei" ilman, että lapselle tuli mitään eroahdistusta.

Vähäkylän kirjan lukeminen oli jotenkin outo juttu. Tuli flashinä mieleen se aika, kun itse opiskelin mielenterveydenhoitajaksi. Jätin sen koulun kesken n. ½ v. ennen valmistumista. Ja nyt siis itselläni on mielenterveysdiagnoosi. Jotenkin julmalta tuntuu. Ehkä tämä alkoi jo opiskeluaikana, kun olin kesällä teatterikurssilla ja tapasin naimisissa olevan miehen johon minulla syntyi suhde muutamaksi päiväksi. Kurssilla katsottiin, että homma ei ole minulla hanskassa ja kehotettiin lähtemään kotiin kesken kaiken. Ehkä se oli ´äkillinen´  psykoosi. Sen kesän jälkeen olin vielä sen ½ v. opiskelemassa ja lähdin sen jälkeen Helsinkiin töihin. Pääsin Valintataloon kassaksi ja olin siellä ½ v. Sitten kesällä käytiin kaverin kanssa interrailillä ja Suomeen tultua menin vuodeksi kansanopistoon näyttämötyönlinjalle. Se oli elämäni parasta aikaa. Minut hyväksyttiin joukkoon ja olin lahjakas siinä mitä tein. Mutta ovet teatterikorkeakouluun eivät kuitenkaan avautuneet. Ehkä minulla oli taka-ajatus, että sitten kun olisin menestynyt ja suosittu voisin kertoa lapsuuteen liittyvistä ongelmista julkisuudessa. Nyt kun seuraa julkisuuteen päässyttä toveria niin tajuaa, miten hullu tuo ajatus lopulta sitten oli. Jutut pitää selvittää omalle itselleen, ei toisille ihmisille.