"Tärkeää ei ole miltä näyttelijä näyttää, vaan mitä hän on nähnyt"
-Bertolt Brecht-
1991422.jpg
Olen oppinut akateemisia opiskelutaitoja. Kriittisen ja tieteellisen ajattelutavan. Olen oppinut lukemaan tekstin pitämättä sitä faktana vaan kirjoittajan näkemyksenä asiasta, argumentteja eli perusteluja sisältävänä.  Minulla on vain onglemia empiirisen tutkimisen kanssa, koska koen sen hankalaksi. Filosofiassa, joka on siis pääaineeni, käsitellään ainoastaan tekstejä. Asiat täytyy ajatella, niitä ei koskaan voi todistaa konkreettisesti tai empiirisesti. Ongelmat ovat käsittellisiä. Joillain filosofeilla on huikeita ajatusleikkejä. He eivät ole kadottaneet lapsen tapaa havaita ja kyseenalaistaa.

Meidän lapsi havainnoi maailmaa vielä ilman kieltä. Minulla on kasvatuskeskustelu lastentarhanopettajan kanssa maanantaina. Lainasin kirjastosta kirjan "Kasvatuskumppnauus kannattelee lasta - opas varhaiskasvatuksen kehittämiseen". Se käsittelee päiväkodin varhaiskasvatushenkilöstön yhteistyötä vanhempien kanssa. Siitä ei ollut mitään opiskeluaikana. Pidettiin luonnollisena, että tuo kommunikointi tuosta vaan onnistuisi heti. Ei annettu mitään valmiuksia. Ja vaikka itse olen lastentarhanopettajakoulutuksen saanut (sanoisin mieluummin lastentarhan pedagogi kuin opettaja, sillä alle 6 - v. ei ole mitään opetussuunnitelma tavoitteineen kuten koulussa on. Ei olla oppimassa mitään oppiaine asioita) niin tuo keskustelu silti vähän pelottaa minua. Ensi viikolla menen kuuntelemaan ilmaisen luennon lapsen kielen kehittymisestä. Tästä kielen kehittymisestä saattaa nyt tulla ongelma, vaikka itse äitinä koen, että kyllä lapselle tulevat ne sanat kun on sen aika. Poika oli laiska syntymään maailmaan. Nyt hän on laiska tulemaan kielelliseen (symbolifunktio) yhteyteen maailman kanssa. Hän saa itsensä ymmärretyksi meille ilman sanojakin.

Vilkaisin eilen yhtä vanhaa filosofian tenttikirjaa, jonka huusin itselleni huuto.net:istä. Koin sen äärettömän tylsäksi. En olisi jaksanut sitä nyt opiskella. Silloin kun olin kansanopiston näyttämötyönlinjalla olin lahjakas näyttelijä. Palautteessa sain toteamuksen, että esiintymiseni on vahvaa, mutta liika filosofointi voi viedä sitä sisäänpäin. Muistan yhden nopean ohikiitävän hetken, kun ajatteiln silloin, että tahtoisinpa päästä opiskelemaan filsofiaa juuri siihen yliopistoon, jossa nyt olen ja päästä tekemään filosofian gradua. Se oli sittenkin suurempi tavoite, kuin teatterikorkeakoulu vaikka koko identiteettini rakentui sille asialle, että tahdoin näyttelijäksi. Meillä oli opinnoissa luovaa kirjoittamistakin ja sain siitä erinomaisen palautteen. Siitä innostuneena koettelin itseäni ja tein dramaturgian ennakkotehtävät. Pääsin n. 120 joukosta 26 joukkoon, jotka olivat II-vaiheessa ja Helsingissä. Sieltä putosin. Tiesin siellä tehtäviä tehdessä, että ilmaisuni ei ole tarpeeksi vahvaa (kielellinen) ellen opiskelisi filsofiaa, psykologiaa, teologiaa. Juuri kuten olen tehnyt. Ja nyt kun tuosta on kulunut aikaa n. 15 vuotta on aika palata takaisin draaman pariin. Ikään kuin palaset loksahtaisivat paikoilleen.
1908626.jpg
Löysin eilen vihkon, johon olin kirjoittanut runoja. Siellä ei ollut kuin 2 pientä tekstinpätkää jotka olivat kohtuullisia. Muuten runoissa paistoi sellainen aggressiivinen uho, että minä en ole runonkirjoittaja. Runonkirjoittajan pitäisi osata rakastaa kieltä ja osata rakentaa kauniita (tai rumia) kielikuvia, metaforia, symboleita. Minä vain uhonnut ja minulta puuttui nöyryys. Nämä tekstit olivat n. 3 vuoden takaa. Lapsen syntymän jälkeen ja mielisairaalaan menon jälkeen en ole runoja kirjoittanutkaan. Jotain runoja oli myös yliopiston koneella. Vuonna 2005 tehty.

Sä voit sopeutua

ja hyvin pukeutua

hyviin ihmisiin lukeutua


mutta koskaan


et pääse eroon

siitä, mistä sä tulet


sillä tää on sun tie.


Joo. Se on tehty ja joku on sen lukenut tästä blogista. Mutta mitä merkitystä sillä on, koska se on kohtalaisen huono runo. Mä olen parhaimmillani kasvattajana, luulen. Siitä oppilaiden kohtaamisesta pidin eniten silloinkin, kun opetin teatteria kansalaisopiston lasten- ja nuortenryhmässä (siitäkin on jo 15 vuotta). En voinut olla kuin yhden vuoden, koska mun taidot loppuivat kesken. Mä ohjasin niitä intuitiivisesti ilmaisemaan itseään teatterin ja draaman keinoin, mutta mulla ei ollut sitä teoriapohjaa, mitä draamapedagogiikan opiskelusta on saanut. Mikä parasta, mun ei tarvitse tehdä sitä ja toisaalta on epätodennäköistä, että saisin edes tilaisuutta. Onneksi minulla on koulutuksen antama ammattipohja. Huits haits hapelikkoon koko taide ja luovuus oman itsen suhteen, mutta hyvä ne on muistaa sitten kun suunnittelee oppitunteja tai toimintatuokioita päiväkodissa. Ihan ihmetyttää, miten pitkälle on päässyt opintojen kanssa. 372 ov., eli 719,5 op. Kun mulla oli oma lausuntailta kotikaupungin teatterifestivaalilla niin maakuntalehteen kirjoitettiin juttu ja sanottiin, että vierastaa nimitystä taiteilija. Ennen mielisairaalaan joutumista kotikylän kirjasto kutsui esittämään runoja kesällä ja antoi rahaa siitä. Palkkakuitissa luki "taiteilija". Silloin se kyllä lämmitti mieltä.Oikein virallinen dokumentti asiasta. Eikä siitä sitten mennyt kuin kuukausi kun olin hullujenhuonella. Niinpä, millainenkohan mielenterveydenhoitaja olisin ollut, kun olen ollut molemmilla puolilla laitosta. Osa entisistä opiskelutovereista on kyllä jatkanut psykiatriseksi sairaanhoitajaksi. Mutta jälleen siellä kun koulutuksessa pohdittiin miten lapsuus usein on vaikuttanut näihin mielenhäiriöihin (ei tosin sitten tähän kaksisuuntaiseen) niin mainittiin, lastentarhanopettajakoulutus ja miten hankala sinne on päästä. Minäpä pääsin, tosin varasijalta. Muuten olisin sinä vuonna päässyt kulttuurisihteerikoulutukseen. Olen minä kerran pyrkinyt vanginvartijaksikin, mutta en päässyt edes haastatteluun.

Nyt tuntuu hyvältä, että ei tarvitse yrittää tehdä mitään taiteellisia tekoja. Nuorena sitä jaksoi, kun motiivina oli "minusta tulee aikuisena vaikka mitä (jotta voisin kertoa kuinka kurjaa oli lapsena)". Nyt ensimmäinen mitä tuollaisen taiteellisen teon jälkeen ajattelee, on että se ei ole tarpeeksi hyvä ja sen lisäksi minä itsekin olen kurja. Sitä vastoin ajatus kasvattaa taiteen avulla on jo toinen. Pienten lasten kohdalla se merkitsee sitä, että ei tarvitsekaan pitää niitä rajoja, jotka ulkoapäin on käyttäytymiselle annettu. Että on tilaa lapsen luovuudelle eikä ajatella sitä, mitä he tarvitsevat aikuisena, koska luovuus on nimenomaan lapsen tapa toimia.