Me ollaan miehen kanssa erilaisia kasvattajia. Mies on ankarampi, mutta toisaalta myös hassuttelee ja nauraa lapsen kanssa. Hänen kulttuurissaan isää ja äitiä ehdottomasti kuunnellaan ja kunnioitetaan aina. Minkäänlainen kapinointi ei tule kysymykseen kuten meillä länsimaissa. Ja totta kai hän kasvatuksessaan toteuttaa noita tausta-ajatuksiaan. Minä taas olen sallivampi. Menen enemmän lapsen mielen mukaan eivätkä asettamani rajat ole niin ahtaat. Kuuntelen lasta. Mutta sitten kun mies taas tulee ja ottaa tilanteen haltuunsa minä tunnen taas menettäväni lapsen. Olen menettänyt lapsen pikkuvauva ajan vaikka silloin se tuntui niin kovin paljon helpommalta antaa miehen hoitaa koko homma. Syöttäminen, pukeminen, vaipat, uni. Ihan kuin nyt sitten joutuisin taistelemaan ollakseni äiti. Vaikka mies vaatii minua tekemään enemmän, niin hän kuitenkin suhtautuu minuun kuin en osaisi tehdä asioista (oikein). Nyt olen jo muutamana iltana jättänyt hänet yksin katsomaan televisiota ja mennyt itse lukemaan läpi tietokoneella asioita joita olen kirjoittanut levykkeelle. Mutta sinne hän heti usuttaa lapsen, että minulla ei ole rauhaa tehdä mitä tahdon. Olen jo antanut periksi siinä, että lapsen takia en voi lukea niitä kirjoja, joista (ajankuluksi) tahtoisin. Nyt minulla on pinossa Populäärimusiikka Vittulanjängältä ja kirjallisuuden Nobelin voittaneen ranskalaisen kirjailijan kirja. Mies ei ymmärrä laisinkaan lukuharrastustani. Hänestä on turha lukea, jos siitä ei ole tulossa tenttiä. Olemme ihan eri maailmoista. Meitä pitää  yhdessä lapsi ja sen kasvatus, mutta kuten juuri kerroin siinä on omat pulmakivensä. Kotityöt ovat myös yhteisiä asioita. Myönnän avoimesti, että olen niiden suhteen laiska ja mies on nekin jutut hoitanut meidän perheessä. Viime aikoina hän on kuitenkin alkanut (oikeuteutsti) valittamaan, että minun pitäisi tehdä enemmän. Mutta kun ei sekään ole ratkaisu meidän ongelmiin. Suurin ongelma tuntuu olevan rakkauden puute.

Tuntuu, että nyt on tulossa niin monta muutosta, että menetän hallinnan otteen kokonaan. On ensiksikin kysymys siitä, että saako mies luvan jäädä Suomeen. Jos saa niin sitten on tulossa muutto Helsinkiin ja se on tulossa liian nopeasti. Mies haluaa mahdollisimman nopeasti Helsinkiin, mutta mitä minä siellä teen, jos en ole vielä valmistunut LTO:ksi. Mieheltä on turha anoa lisäaikaa, koska sitten hän aloittaa sen virren, että kuinka ihmeessä minä olen opiskellut näin monta vuotta. Afrikassa homma hoituu nopeammin, kun ei ole yhteiskunnan tukemaa opiskelua. Ne opiskelevat, joilla on rahaa. Jos ei ole työtä, ei saa rahaa eikä ruokaa. Ei ole mitään varmuutta sillekään, että saisimme toimeentulotukea Helsingissä, jos meillä ei ole työtä. En luota systeemin toimintaan. Täällä meillä olisi nyt turvallista, mutta miehen ainoa ystäväkin on muuttamassa Helsinkiin, joten hän ei halua jäädä tänne yksin. Totta kai minäkin olen muuttamassa Helsinkiin, mutta ensin haluaisin saada opintoni valmiiksi. Jossain vaiheessa mies jo sanoi, että hän muuttaa Helsinkiin ja minä voin jäädä lapsen kanssa tänne. Meidän välinen kommunikaatio ei nyt tunnu toimivan, kun mieskin varmaan pelkää sitä, että jos tulee lähtö Afrikkaan. Tämä odottamisen aika on kaikista pahinta.
1898619.jpg
Jos en osaa kasvattaa omaa lastani, niin kuinka voin silloin muka väittää osaavani kasvatta, hoitaa ja opettaa toisten ihmistenkään lapsia? Mutta kyllä minä osaan. Minä olen taidekasvattaja. Minä osaan lähestyä lapsia heidän omalta tasoltaan. Mutta joskus tuntuu kuin se olisi kielletty. Aivan kuin silloin olisi antaa-mennä-kasvatustyylin toteuttaja. Vaikka niin asia ei ole. Tiukka kuri ja rajat tuntuvat merkitsevän enemmän kuin se, että ottaa lapsen subjektina ja yksilönä. Olen minä joskus lukenut Alice Millerin kirjaa mustasta pedagogiikasta. Silloin kun olin opiskelemassa mielenterveydenhoitajaksi. Oikein tiukat vanhemmat luovat itse ne rajoitteet ja joskus ehkä väärätkin (yhteiskunnan mielestä oikeat) normit, jotka estävät lapsen itseilmaisun. On olemassa kasvatuksen suhteen minulle tärkeitä arvoja, joita osaisin puolustaa (argumentoida niiden puolesta) paremmin, jos olisin opiskellut psykologiaa aineopintoja enemmän. Olisin silloin vakuuttavampi. Levoton mieli kirjan kirjoittaja, psykologi kärsi maanis-depressiivisyyden oireista jo lukioaikoina ja opiskellessaan lääketieteellisessä (niin kai se oli, muistaakseni). Silti hän kykeni tutkimustyöhön, vaikka arvosanat vaihtelivat sen mukaan oliko hän maanisessa vai depressiivisessä vaiheessa. Jotkut kurssit jäivät häneltä keskenkin. Silti kyse on ollut älykkäästä ihmisestä. Toisaalta mies on tuonut elämääni sen vakauden, jota olen etsinyt, mutta toisaalta hän myös nyt syö minun itseluottamustani alituisella nälvimisellään. Ehkä se johtuu odotuksen pelosta. Mutta sallittua se ei silti ole. Hänen pitäisi oppia arvostamaan minua ihmisenä.

Kasvattajana minä tiedän, että lapsen pitäisi löytää kieli ja oppia puhumaan. Mutta äitinä minusta tuntuu siltä, että sitä ei voi nyt vaan kiirehtiä sillä tavalla. Ja ehdottoman väärin olisi leimata poika nyt jotenkin jälkeenjääneeksi, vaikka itse annoin luvan konsultoida erityisopettajaa puheen suhteen. Lapsella on kuitenkin siellä omassa maailmassaan niin monia asioita jo. Hän ymmärtää ohjeet, on vuorovaikutuksessa aikuisiin ja toisiin lapsiin. Lasta ollaan ajamassa pois sieltä omasta maailmastaan. Kun taas minä haluan päästä sisään sinne maailmaan. Tässä on osaltaan taas kysymys siitä, että arvostetaan toisia asioista enemmän kuin toisia. Kyllä hän alkaa puhumaan sitten kun sen aika on. Ehkä vielä ei ole mitään sanottavaa, kun homma tuntuu toimivan ilman sitä puhettakin hänen näkökulmastaan. Toisaalta en ole joka päivä häntä näkemässä päivähoidon todellisuudessa, että minulla sen suhteen on sokea piste. Olen kuitenkin myötämielinen päivähoidon päättämiin tukitoimiin. Olen sen suhteen aina varovainen ja myötämielinen eri instituutioiden toimintaan.

Stressivaara on nyt suuri. Voi laukaista manian. Vaikka olo on enemmän masentunut. Pitää vaan keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Tärkeimmästä asiasta taistelevat nyt opinnäytetyö ja lapsi. Minä olen vähän huolestunutkin siitä, kun en tiedä, millaisten periaatteiden mukaan lasta kasvatetaan päiväkodissa. Onhan hän oppinut siellä monia asioita kuten syömisen ja potalla käymisen (vaikka vielä pottaan ei ilmesty pissaa tai kaikkaa). Mutta miten muuten? Ehkä taustalla vaikuttaa ajatus, että haluaisi päästä toteuttamaan omaa varhaiskasvatusfilosofiaansa. Toimintaa ohjaa lainsäädäntö (sitä en oikein oivaltanut OKL:ssä, koska sitä ei korostettu koskaan). Se tärkeimpänä. Mutta silti on tilaa kunkin kasvattajan omalle näkemykselle. Kun ne perustelisivat asioita meille eivätkä esittäisi vaatimuksia (vähän siltä tuntuu näiden perustaitojen osalta). Saako lapsi tarhassa varmasti sen mitä hän tarvitsee? Kun lapsi itse ei vielä osaa vastata tuohon. Ja sitten kun hän osaisi tehdä tuonkaltaisia arviointeja, hän onkin jo peruskoulussa, jossa toimintaa ohjaavat opetussuunnitelmat. Ne kyllä helpottavat opettajan toimintaa, mutta kaventavatko ne lasten mahdollisuuksia olla. Jonkinlainen taiteellisesti energinen yksilö olisi minun ideaali-ihmiseni. Jolla olisi sisäisiä ja ulkoisia rajoituksia mahdollisimman vähän. Varmaan perua taidelukiosta ja sen periaatteista.