Eilen luin sen maanis-depressiivisen psykologin muistelmia ja se oli hyvinkni terapeuttista. Levoton mieli on mielestäni parempi kirja kuin suomalainen Mieli Keinussa. Tässä paneudutaan paremmin koko kirjoittajan persoonaan. Toinen kirja käsittelee henkilöitä vain sairaustapauksina. Lisäksi Levottoman mielen kirjoittaja on lähempänä minua, hän on älyllisesti maailmaan suuntautunut. Ja kertoo maniavaiheensa äärettömän mielenkiintoisesti ja tarkkaan. Eilen sainkin luettua kirjaa hyvin, kun poika meni nukkumaan isänsä viereen sohvalle.

Muuten olen vähentänyt TV:n katselua radikaalisti. Kesän aikana ja alkusyksystä avasin TV:n heti kotiin tullessa ja puolella silmällä seurasin sitä n. 5 h päivässä. Lapsi puuhali samassa huoneessa omiaan ja tuli välillä syliin. Nyt eilisen illan olin lapsen kanssa ja seurasin hänen puuhiaan. Etsi komerosta neulomiani sukkia ja kintaita ja puki ne päälleen. Sitten teki saman kuin kaksi iltaa aiemminkin: opasti minut pistämään kengät jalkaan, puki päälleen villapuseron ja oli menossa ovesta ulos. Sitten vaan selitin pojalle, että nyt on ilta ja kohta käydään nukkumaan, että nyt ei enää minnekään voi lähteä. En tiedä ymmärsikö. Hyvää on se, että poika tykkää mielellään pukea ja riisua itse, sen minkä osaa ja sen annan hänen tehdä. Haluan lapsesta omatoimisen. Se kasvattaa itseluottamusta. Kirjastosta lainasin lasten rompun, mutta en saanut ohjelmaa toimimaan. Otin kotona pöytäkoneen käyttöön ja poika on nyt kiinnostunut tietokoneesta. Televisiosta ei niinkään. Hurja huuto alkoi, kun ei saanut kädellä koskettaa näppäimistöä kun lueskelin läpi vanhoja kirjoituksia, muistiinpanoja ja portfoliota. Mies aina ärähtää lapsen hiljaiseksi itkusta. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa itkeä niin kauan kuin jaksaa ja ottaa syliin. Alkaa olla uhmaikää. Ruoan suhteen on sama meininki kuin ennenkin: mies syöttää mössöä, kun pitäisi jo antaa pojan syödä itse oikeaa aikuisten ruokaa. Sitten kun poika siirtyy päiväkodissa isompien, 3 - 6 - vuotiaiden ryhmään on vaikeuksia, koska kaikkien pitää syödä jo itse. Ilmeisesti minun pitää alkaa ottaa vastuu tästä syömisasiasta, koska mies ei minun sanomisiani usko. Eilen en jaksanut aloittaa uutta riitaa.
1991459.jpg
Illalla olin vielä ilman muuta stressaantunut, mutta ajatukseni eivät poukkoilleet sinne tänne. Iltaisin meditoin itseni kristinuskon peruasioihin. Minulla on luottamus, että uskonto voi pitää minut tervejärkisenä. En silti ole varsinaisesti ns. "uskovainen". Minusta tulee kyllä se uskonnonopettaja. Ei vain ole mitään muuta, jonka varaan voisi oman särkyvän sisimmän tuoda. 90-luvun alussa pääsin Veikko Sinisalo lausuntakisan finaaliin lausumalla Kalevalaa. Ystäväni samasta kansanopistosta oli siellä myös ja voitti. Hän pääsi opiskelemaan teatterikorkeakouluun ja on nyt TV-tähti, julkkis. Kisoissa piti myös lausua Eino Leinon Jumalien keinussa runo. "Syyn syyttömyyden huiput hän nähköön, sitten tulkohon tumma yö". Niinpä, kunhan tuo tumma yö ei vain olisi kovin synkkä ja pimeä ja lohduton. Huiput minulla eivät ole koskaan olleet ihan hallitsematonta maniaa. Silti tunnistan sen psykologinkin kuvaaman tilan, kun ajatukset eivät ole enää yhtenäiset ja mieli joutuu kaaokseen. Näkeehän sen runoistakin, jotka olen jossain vaiheessa kirjoittanut. Ja eräs taideaineisiin tehty tehtävä teatterista, joka hajosi ihan palasiksi. Kokonaisuudessan Leinon runo kuuluu näin:

Jumalien keinu

Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta,
eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
he heittävät häntä
välillä taivaan ja maan -
siksi kuin järjen valon häneltä vievät.

Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,
hän tänään pilvien ääriä kulkee,
ja huomenna makaa
maassa niin syvällä
kuin koski, mi vuorten
kuilussa kuohuu.

Kuka keinussa jumalien keinuu,
ei hällä elon aika pitkä ole.
Syyn, syyttömyyden
hän huiput nähköön -
sitten tulkohon tumma yö.

(Kangastuksia, 1902)

2003179.jpg