Minun ja mieheni kasvatustyylit ovat siis erilaisia, kuten jo sanoin. Nyt minusta tuntuu, että mieheni haluaisi minun kasvattavan lasta samalla tavalla kuin hän kasvattaa. Hän saattaa huutaa lapselle, että tämä tottelisi. Oma "ei":ni toimi hyvin niin kauan kuin lapsi meni päiväkotiin. Sen jälkeen hän ei ole oikein kieltoja uskonut. Kun ennen sitä ryhtyi itkemään kuultuaan "ei". Odotukseni, että pääsisimme samalle aaltopituudelle lapsen kanssa päättyy siihen, kun mies sanoo, että tekisit nyt jo jotain. Eli ota ne vaatteet rimpuilevan lapsen päältä pois. Tämä on vähän raskasta. Mutta siihen olen päätynyt kuitenkin pohdinnoissani, että syy ei ole minun. Minulla on oikeus toimia kuten haluan. Olen äiti. En usko, että mieheni paljon pohtii sitä, että mitä lapsen päässä oikein tapahtuu, mikä on hänen kehitysvaiheensa ja tasonsa. Mitkä kaikki asiat vaikuttavat mihin. Ja siihen taas minä olen saanut koulutuksen. Toki mies hoiti lasta mallikkaasti, kun tämä oli pienempi, vauvaikäinen. Minulla oli silloin suurempi lääkitys, joten väsähdin illalla paljon ennen kuin lapsi meni nukkumaan. Eikä minun tarvinnut öisin herätä syöttämään lasta. En voinut lääkityksen takia imettää lastani. Tämä sai miehen ottamaan vastuuta lapsen hoitamisesta enemmän kuin mitä normaalitilanteessa olisi tapahtunut. Mutta nyt kyse ei ole enää pelkästään hoivasta ja hoitamisesta vaan kasvattamisesta.

Eilen iltapäivällä olin pari tuntia kotona yksin ennen miehen ja lapsen tuloa takaisin. Nautin niistä kahdesta yksinolotunnista ja mietin, miten elämäni asettelisin, jos sitä yksin viettäisin. Yksinolosta löytyy hyviäkin puolia vaikka enää en kaipaa sitä sielunkumppanin metsästystä ja tyhjiötä. Mutta omat puuhailut ovat avioliiton myötä jääneet vähemmälle. Sitten kun lapsi tuli kotiin ja näin hänen hymyilevät kasvonsa tiesin taas, mitä onni on.