Eilen kun menin kotiin, niin eikö vain miehen käytös alkanut harmittaa. Kello oli 17.40 ja kysyin syömisestä, että mitä syödään. Ja mies minulle, että aina sinä vain syömisestä, siksi sinä koko ajan vaan kasvat. Ja tämähän oli punainen vaate minulle. Viimeisen puolen vuoden aikana minä olen PIENENTYNYT 10 kg ja mies ei ole sitä tietenkään millään tavalla noteerannut tai huomannut. Kun sitten vielä otti minulta käsistä pois tomaattipyreen ja tonnikalapurkin (vedessä), joista olin laittamassa pastaa ja kastiketta niin olin todella äkeä. Päätin vaan olla hiljaa ja murjottaa. Sitten mies lopulta kaivoi pakkasesta esiin kaksi X-tra pakkaspizzaa, jotka laittoi uuniin. Vähän aikaa syömisen jälkeen oli loukkaantunut olotila poissa. Unohdin, mistä olin ollut äkeä. Ajattelin vaan, että katsotaanpa muutaman vuoden kuluttua, kun olen laihtunut sinne 80 kg, niin kuka sitten on iso. Tätä vauhtia siellä 80 kg:ssä ollaan joskus kesällä 2010. Ja  tämä painonpudotus on todennäköisesti sitten myös pysyvää, koska en koe olevani dieetillä vaan syön vain uudella tavalla. Joskus jopa kebap-annoksia (n. 1 krt / kk). Mutta väittää minulle, että olen kasvanut, kun vaaka näyttää painonpudotusta. Ehkä miestä harmittaa hänen oma kasvanut vatsansa ja saa helpotusta siitä, että vertaa sitä minun suurempaan kumpareeseeni. Kyllä se painonpudotus näkyy jo vaatteessakin. Rinnat oli vielä vähän aikaa sitten pienemmän näköiset kuin maha. Nyt on asia toisinpäin.

Päiväkodissa tahdottaisiin saada poika lääkäriin ja lääkekuurille, koska se flunssa ei ole muillakaan mennyt muulla tavalla pois ja hengitys kuulema vielä rohisee. Miten ne nyt sitten aamulla osasivat sanoa, että hengitys rohisee? Jos rohisi eilen, niin tekeekö vielä saman tänään? Käytiin kuitenkin viime viikolla terveysasemalla ja terveydenhoitajalla, joka otti tulehdusarvon ja mittasi kuumeen, eikä ne olleet niin paljon, että olisi pitänyt lääkärille ja antibiootteja saada. Eivät lääkärit niin  hirveän mielellään niitä antibiootteja tahdo määrätä pienempiin vaivoihin. Mutta niitä nyt vaan päiväkodin mielestä pitäisi saada. Pitää varmaan soittaa sitten ensi maanantaina omalle sairaanhoitajalla ja selittää tilanne. Että tätä päiväkoti nyt vaatii. Miettikööt sen perusteella, mitä tehdä.  Poikakaan ei enää tahdo jäädä päiväkotiin. Nostaa suuren itkun kun sinne mennään ja takertuu kiinni. En tiedä, mikä on tullut, koska aloitusvaiheessa tätä ei ollut. Nyt 3 kk:n jälkeen on vasta alkanut itkeä, kun viedään. Yksi hoitaja jäi istumaan käytävälle, kun yritin saada kiemurtelevan ja itkevän pojan päältä ulkovaatteita. Onneksi lopulta päästiin yhteisymmärrykseen, mitä tehdään ja pojalta oli vaatteet pois. Tuli tosi hankala olo, ihan kuin tämä hoitaja olisi vahtinut minua. No, selvisi sitten, että hän odotti vain, että poika olisi valmis ja vei sitten muiden lasten kanssa laulamaan toiseen osastoon. Jäi kyllä suuri harmitus siitä lääkäriajan vaatimisesta. Pojalla ei ole enää kuumetta ja nuhaakin on enää ihan pikkuisen vain. Kotona poika ei sitten  yskinytkään. En usko, että ne ihan noin terveelle lapselle mitään lääkekuuria määrää. Kyllä siihen pitää olla muu hyvä syy kuin lastentarhanopettajan vaatimus. Päiväkodistahan nämä pöpöt on meille tulleet. Ei me olla niitä sinne viety.

Eilen illalla poika yllätti minut ja antoi luettavaksi Wittgensteinin "Varmuudesta" kirjan ja otti itselleen kaunokirjallisen Itkosen "Huolimattomia unelmia", jota luin juuri. Eipä siinä sitten muuta kuin lukemaan tätä filosofista kirjaa ja hämmästys oli suuri, kun kirja imi mukaansa ja tajusin kaiken mitä siinä kirjoitettiin. Oma graduni on mannermaista filosofiaa ja tämä analyyttinen filosofia oli paljon helpompaa. Kirja oli vastaus G.E.Mooren argumenttiin tiedosta ja varmuudesta ja tämä juttu oli minulle päällisin puolin tuttu, joten Wittgensteinin teksti oli erittäin selvää hommaa. Tuli sama ihana tunne kuin lukiossa, kun iltaisin luki klassikko filosofeja ja tahtoi vain ymmärtää, mitä niissä tarkoitetaan. Teologit tulkitsevat Raamattua pilkkua viilaten. Minulla tätä halua ei ole. Minä tahdon ymmärtää filosofeja pilkkua viilaten. Olen aina,  ihan murrosiästä lähtien tätä halunnut. Jo 14 -vuotiaana minulla oli peruskoulussa mukana Nietzscheä ja Sartrea ja luin niitä koulun käytävällä, kun muut pilkkasivat pukeutumista, kun pukeuduin mustiin ja kuuntelin Yö-yhtyeen Varieteeta korvalappustereoista. (Joskus toki luin myös Agatha Chiristietä. ) Olin populääripunkkari ja ihailin vähän Esa Saarista ja hänen punkakatemia kirjaansa. Muutama viikko sitten vilkaisin yhtä omistamaani yleisesitystä filosofian ongelmista ja se ei kiinnostanut minua. Iski jo pelästys, että olenko jo ammentanut filosofiasta sen mikä oli määrä ja tarpeellista, mutta ei. Vielä riittää innostusta. Uskonnosta minulle riittää usko siihen, että Jeesus oli historiallinen henkilö, joka kuoli ristillä ja ylösnousi sen jälkeen. Pystyin muutama ilta sitten luomaan selvän mielikuvan kuolleen ihmisen verisestä kädestä ja jatkamaan tätä visiota sillä, miten tämä kuollut henkilö (Kristus) vielä sen jälkeen ylösnousee. Olen ollut mukana uskonnollisissa draamajutuissa, joiden aikana olen näitä mielikuvavisioita tekstin pohjalta luonut. Siihen minä en pysty uskomaan, että Raamattu kokonaisuudessaan on erehtymätöntä Jumalan sanaa. Jos meidän pitäisi uskoa Raamattuun kirjaimellisesti, niin se teksti olisi paljon yksityiskohtaisempaa ja selvempää. Ei olisi mahdollisuuksia moniin tulkintoihin. Mutta Raamattu on ihmisten kirjoittama, ja siksi se ei voi olla erehtymätön vaikka Pyhä Henki olisikin inspiraatiollaan ohjannut sen kirjoittamista. Näin minä uskon. Lisäksi uskon siten, että Jumala on tietomme ja käsityskykymme yläpuolella. Kaikki yrityksemme kuvailla Jumalaa, johtavat harhaan. Emme yksinkertaisesti voi kuvitella häntä olemassaolevaksi, koska emme kykene ymmärtämään hänen olemassaolonsa tapaa. Tässä sekoittuu osin sen Levinasin ajatus, että tätä meistä erillistä substanssia ei voi tiedon avulla saada haltuunsa. Toisaalta taustalla on myös ortodoksisuuden ajatus, että Jumala jää lopulta meille mysteeriksi.

Illalla näiden ajatusten jälkeen tuli nukkumaan mennessä äkillinen sekavuuskohtaus. Ikään kuin joku olisi ottanut televisiosta piuhat irti ja ajatusten tilalle olisi jäänyt ainoastaan valkoista kohinaa, lumisadetta. Olin n. 3 - 4 min tilassa, jossa vain irtonaisia ajatuksen pätkiä säntäili mielessäni. Jotain hyvin samantapaista, mitä Kay Redfield Jamison kuvaa kirjassaa Levoton mieli. Pelkkiä irtonaisia ajatuksia, jotka eivät kuulu minnekään. Epämääräinen tunne telepatiasta. Halu päästä yhteyteen joidenkin ihmisten kanssa, joista on eristäytynyt sairauden takia. Ikään kuin uuden taajuuden etsiminen. Luulen, että laukaiseva tekijä oli tuo Wittgensteinin kirja. Tämän kohinavaiheen jälkeen minä sitten tunsin itseni energiseksi ja olisin tahtonut nousta sängystä puuhailemaan asioita. En sitä kuitenkaan tehnyt, sillä tiedän sen johtavan vähintäänkin hypomaniaan. En myöskään avannut uskonnollista radioasema Deitä, sillä siellä puhui kaksi uskovaista Raamatusta ja se ei olisi juuri silloin minua voinut vähemmän kiinnostaa. Makasin vain sängyssä ja odotin unen tuloa. Yöllä heräsin useamman kerran ja tunsin oloni hyvin levänneeksi. Nukahtamista vaikeutti myös se, että nenäni oli nenäsumutteesta huolimatta aivan tukossa, aivan kuin joku olisi sinne työntänyt lusikallisen kaurapuuroa. Lima ei ollut nenäosassa vaan siellä taempana putkistossa. Oli vaikea jopa hengittää suu auki. Aamulla heräsinkin suu aivan rutikuivana, mutta virkistäytyneenä ja täyden yöunen levänneenä. Maniavaiheessahan ihminen ei tarvitse kuin sen muutaman hassun 2-3 tuntia unta. En kuitenkaan usko, että tämä on sitä. Pikemminkin äkillinen flow. Flow on sallittu, mania ei. Näin olen sen päässäni ajatellut.

Tänään menen taas nukketeatterikurssille. Normaalisti ensimmäinen mitä ihmiset minusta huomaavat on kaunis ääni. Nyt sitä ei tapahdu, sillä ääni rahisee flunssan takia todella paljon. Vuonna 1992 osallistuin Kajaanissa lausuntakilpailuun, jonka voitti ystäväni samalta kansanopiston näyttämötyönlinjakurssilta. Nykyisin tämä ystävä on televisiossa ja lehtien kannessa julkkis. Siis juuri sitä, mitä minä olisin halunnut olla murrosikäisenä. Toinen samalta näyttämötyönlinjalta oleva tyttö pääsi omaan unelma-ammattiinsa, television uutistoimittajaksi. Siellä hän oli odotusaulan televisiossa lukemassa uutisia eilenkin, aamulla kun odotin mielenterveystoimistossa lääkärille pääsyä. Ja mitä tahdoin minä? Toisaalta teatterikorkeakoulua, joka olisi ylläpitänyt sitä kulissia itsestäni, jonka olin alkoholistiperheessä luonut ja saavutusten jälkeen olisin voinut kertoa oman kurjan ja surkean lapsuustarinani suurelle yleisölle. Onneksi kuitenkin terve järki voitti ja pääsin tähän, mitä todella haluan: ymmärtämään filosofiaa ja käyttämään päätäni. Nyt kun minulla on oma lapsi ei minun lapsuudellani ole enää mitään väliä. Vielä joskus syksyllä 1999 ja talvella 2000 minulla oli masennuksen tapainen, jossa tuli flashbackinä takaisin joitain lapsuuden asioita. Silloin myös ajattelin usein itsemurhaa ja ainoa asia, joka piti minut hengissä oli ajatus miten surulliseksi äitini tulisi. Nyt olen sovussa oman menneisyyteni kanssa ja pelkään vain, että teenkö asiat oikein oman lapseni kanssa. Suunnittelin jo hänen peruskouluaikaansa, sillä se on yllättävän lähellä. Sain itse rahaa hyvistä koenumeroista. Se ei motivoinut minua opiskelemaan, opiskeleminen oli minulle helppoa. Mutta raha oli näin jälkikäteen osoitus siitä, että vanhemmat arvostivat sitä, mitä koulussa tein. Niinpä suunnittelin jo tämän päivän kurssin mukaan, että 3 lk lähtien poika saa numerosta 10 10 €, 10- 8,5€, 8½-9½ 5€ ja nämä maksetaan hänen tililleen. Pelottava ajatus on vain se, että lapsen todennäköisesti pitää käydä koulunsa Helsingissä ja se on minulle uusi alue. En tiedä millaisia Helsingin koulut ovat. Ovatko ne suuria ja ankeita, joissa oppilaat unohdetaan ja lapsi ei voi menestyä ja kasvaa? Omat koulukokemukset ovat muodostuneet pienessä kaupungissa. Toisaalta helsinkiläisillä nuorilla on paljon varmemmat tulevaisuuden suunnitelmat siinä vaiheessa, kun he päättävät lukion. He menevät yliopistoon, kun muualta tulleet, yrittävät päästä yliopistoon. Onhan pojan peruskoulun aloittamiseen vielä 5 vuotta aikaa, mutta loppujen lopuksi se aika menee kyllä ihan siivillä. Itse olen miettinyt sitä, että opettiko peruskoulu mitään tärkeää. Netistä löysin kyselyn, jossa kysyttiin peruskoulun oppimäärään liittyviä asioita. Muistin vielä hyvin monet asiat, joten oppi on mennyt kyllä perille. Omana aikanani opettaja oli vielä tiedonjakaja ja opettaminen tiedonvälitystä. Nykyisin puhutaan konstruktivismistä ja opettamisen filosofiat ovat muuttuneet. Itse en ole varma toimiiko se peruskoulussa, oppivatko oppilaat edelleen?