Tulin nukketteatterikurssilta ja kuinka ollakaan lastenkulttuurin läänintaiteilija ei ollutkaan niin ruma kuin mikä vaikutelma hänestä edellisellä kerralla jäin. Odotin silloin pitkää ja komeaa nuorehkoa miestä ja ilmestys oli lyhyt tukeavahko ja paksuniskainen sammakontapainen. Nyt hän näytti ihan normaalilta. Nenäkään ei ollut niin kyömy. Kurssin ohjaaja tuli Tampereelta ja oli toimittaja Aamulehdestä. Aiheet olivat mielenkiintoisia eivät liian vaikeita, mutta uusia. Nukke. Kun ei ole koskaan ajatellut sitä sen enempää kuin sen mitä ohjasi seurakunnan nukketeatteriryhmää. Siinä innostuksessa mikä nuorena oli ja sillä "ammattitaidolla", mitä vuoden kansanopistokurssi antoi. Ja sieltä sain sen lahjakkaimman stipendin. Kirjan, mutta tunnustus nyt kuitenkin. Toisen kirjan sai virolalinen tytty, jolla oli myös shamaanin karismaa (kuten minussa).

Tänään jaksoi jo itsekseen nauraa sille, että teki opettajan pedagogisia opintoja mielisairaalasta käsin. Kenelle sen sitten voisi kertoa? Lapsen kummit tietävät. Samoin te, jotka luette blogiani. Voisiko sen kertoa professorille. Leikittelen ajatuksella, että voisi, mutta ei voi. Sitten jos olisi tutkijan paikasta jatkosta kysymys, niin sittenhän se pitäisi paljastaa. Kun nyt ensin maisteriksi. Pohdin jo mielessäni, mitä muuta voisi tällä opintomäärällä tehdä kuin opettaa, jos niitä töitä ei saa. Joku etiäinen oli taas kaupasssa ennen nukkekurssia, kun katsoin Seura-lehteä, jossa etusivulla otsikko Spede Pasasesta "Toinen puoli". Ajattelin miten ihanaa olisi kirjoittaa tekstiä lehteen. Olen sitäkin tehnyt yhden teatteriarvostelun verran paikallislehteen. Siihen se jäi. Ja ne avoimeen yliopistoon aloitetut viestinnän opinnot 15 ov ovat vieläkin kesken. Siitä on jo 15 vuotta. Etiäinen tässä oli se, että tämä opettaja sitten 10 min sen jälkeen kertoi olevansa toimittaja. Ok, en näihin yliluonnollisiin tapahtumiin usko, mutta ehkä sen tyyppistä voi elämässä tapahtua. Voin tässä kertoa anekdoottina, että filosofi David Hume oli varma siitä, että ei voi olla varma edes siitä, että aurinko aina uutena tulevana aamuna nousisi taivaalle. Tai että leipä on aina ravitsevaa. Näin on ollut tähän mennessä, mutta se ei takaa, että näin olisi tulevaisuudessa (tai jatkossa. En tiedä puhuuko hän tulevaisuudesta). Että niin epävarmaa voi sitten elämä olla.

Ihanaa mennä kotiin miehensä luo. Ihanaa kantaa kahta kultaista sormusta liiton merkkinä. Kun näin miehen ensimmäistä kertaa kaupungin puistossa istuessani ja hän sanoi minulle "Hei" ohi kävellessään ajattelin intuitionomaisesti heti tämän tapahduttua, että mitä lapsia tuon kanssa - millaisia niistä sitten tulisi. Ja ajattelin vielä, että tuollainen littana nenä. Ei käy. Mies jäi kuitenkin mieleen ja kun näin hänet seuraavan kerran kaupungilla kävelevän kävelykadulla vastaani eikä hän tervehtinyt minua olin hyvin loukkaantunut. Eikö mies muista minua, ajattelin. Kolmannella kerralla polkupyöräni oli rikki ja olin sen vuoksi kävellen. Mies tuli vastaani kävelykadulla taas ja ohitti minut. Ajattelin, että eikö hän nyt ymmärrä, että voi tulla juttelemaan kanssani ihan vapaasti ja toivoin, että niin vielä kävisi. Eikö vain mies sitten ollut kääntynty perääni ja tuli juttelemaan kanssani. Onneksi oli sen verran hienovarainen, että ei pelottanut minua. Kysyi ensimmäiseksi, että how is your baby. Ja minä nauramaan hänelle, että ei minulla ole lasta. Mies sitten seurasi minua sen kaupan ovelle, minne olin menossa ja antoi minulle puhelinnumeronsa, jos tahdon soittaa. Onneksi ei pyytänyt minun puhelinnumeroani, sillä se olisi ollut vähän pelottavaa. Ja kuinka olla, nyt on sanottu maistraatissa tahdon 2 vuotta sitten. Totta kai mies oli vaimoa etsimässä. Ilman häntä olisin varmaan hairahtanut jossain vaiheessa suomalaiseen kännikalaan / alkoholistiin tai narkomaaniin. Sen verran paha kodin perintö ja varjo vaikuttamassa. Tai sitten olisin jäänyt vanhaksi piiaksi ja murehtinut miten adoptoida lapsi ulkomailta.

Nyt kotiin ja viemään miehelle vaaleaa leipää.