Alumnitilaisuudessa entinen filosofian opiskelija (meidän yliopistosta) kertoi kokemuksiaan opettajana olemisesta. Meitä oli siellä 5 opiskelijaa ja 2 meistä oli tehnyt opettajan pedagogiset opinnot. Ainoa mikä jäi huolettamaan oli se, että työnhaussa katsovat opintosuorituksien arviointeja. Eli suuressa kaupungissa vain ne joilla on erinomaiset tiedot pääsevät työnhakuprosessissa eteenpäin. Minulla on kaikesta 3/5 paitsi sosiologiasta 4/5. Myös pedagogisista on 3/5. Eli todennäköisesti voisin saada vain sijaisuuksia. Huonolta näyttää. Toisaalta paremmalta kuin niillä, joilla on vain huolimattomasti valitut sivuaineet eikä mitään visiota työpaikan suhteen.

Tilaisuuden jälkeen, kun olimme poistumassa paikalta professori kysyi, että miten minun graduni laita on ja vastasin hänelle, että tarkoitus olisi palauttaa se nyt keväällä. Kerroin myös episodin siitä, kuinka lapsi toi minulle luettavaksi Wittgensteinia ja huomasin kuinka olisi voinut tehdä graduni huomattavasti helpommasta aiheesta. Professori myönsi sen, mutta sanoi että toisaalta kun sen nyt tekee vaikeasta (myönsi, että se on vaikea!!) niin siitä ehkä saa enemmän irti. Ja päädyimme siihen, että kun on sitten saanut siitä vaikeasta aiheesta selkeän niin se on sitten myös palkitsevaa itsessään (tämän taisin sanoa minä). Ja tähän täytyy nyt huomauttaa se, että tilaisuudessa mukana ollut oikeusfilosofian lehtori on tehnyt väitöskirjansa (nainen) Wittgensteinista. Että sellainen sattumus. Väitin sitä helpoksi. Ja omaani huomattavasti vaikeammaksi. Voi olla, että kyse on ihan subjektiivisesta jutustakin. Että se tuntuu nyt tältä. Mutta kun totuus on, että se Wittgensteinin teksti tuntui niin helpolta eilen. Kun se oli suomeksikin. Anyway, pääasiahan on nyt se, että minä todella TEEN se Graduni loppuun ja valmistun yliopistosta. Kaikki eivät valmistu. Eilen siinä sekavuustilassa ollessani tai sen jälkeen esitin nöyrän pyynnön ehkä rukouksen sille suuremmalle, että jos saisin väitöskirjan tehtäväkseni niin olisin onnellinen sitten. Jos gradu menee hyvin sille ei ole seinää edessä. Graduun minun täytyy vain saada esiin ne mielenkiintoisimmat kysymykset, jotka ovat mielestäni merkittäviä.

Saikohan kukaan mitään irti siitä, mitä edellisessä merkinnässä kirjoitin Jumalasta? Ehkä tarkoitus ei olekaan saada mitään järkevää aikaan vaan selvittää joitain asioita itselle ja tehdä oivalluksia. Ikäänkuin sytyttää liekki, joka valaisee niin että silmä kantaa. (Toisaalta jos tässä mielikuvassa ollaan siellä Platonin luolassa, niin liekki ei auta mitään, koska todella olemassaoleva on luolan ulkopuolella. Mutta miten siitä voidaan tietää mitään? Liekin sytyttäminen on vain sijaistoiminta, se ei johda mihinkään. [tämä voisi merkitä Tulenkantajia, siis kirjailijoita. Kirjallisuus ei johda mihinkään, kuten tekee filosofia. Platonin mukaan taiteessa oli kyse mimesiksestä siis kopion (idean kopio aineellinen esine) kopiosta. Siis jos vain järjen avulla voivat asiat ihmiselle avautua, niin miten tuo järki sitten toimii? Onko koko filosofia vastausta tähän kysymyksen? Logos, mitä on logos? Sekin on liian suuri kysymys, koska vanha käsite ja sana kantaa vanhaa ajatustraditiota taakkanaan.)  Ehkä nämä hivenen sekavat tekstit todistavat sen, miksi olen joutunut joskus mielisairaalaan hoidettavaksi. Ehkä oikean filosofin täytyykin olla vähän hullu. Ei kukaan täysjärkinen mene ihmettelemään asioita, joilla ei ole mitään tekemistä arkipäivän sujumisen kanssa. Minun läheisyyteni filosofiaan johtui aikanaan siitä, että se arkipäivä ei nimenomaan sujunut. Oli isän alkoholismi ja väkivaltaisuus. Ja kyllä hänkin oli maanisdepressiivinen. Pitkään olenkin nyt elänyt ihan tasaista ja rauhallista elämää ilman mitään turhia pohdintoja. Nyt eilinen kokemus avasi hanat uudestaan. Täytyy osata hallita sitä omaa luovuuttaan ja kaaostaan, joka on aina edessä näiden asioiden suhteen. Filosofian ja luovuuden. Eikä saa rakastaa liiaksi omia ajatuksiaan. Ne tulevat ja menevät ja tekevät joskus pesänsä kirjoituksiin. Mutta eivät ne ole tärkeitä. Eivät edes professorin ajatukset ole kovin tärkeitä. Hän on vain yksi osanen (yliopisto)koneistossa. Kaaos ei saa kääntyä mielipuolisuudeksi ja hulluudeksi. Yksi esimerkkihän hullusta professorista ja filosofista on Nietzsche. Se on varmaan se piste elämää, kun ei enää hallitse omaa elämäänsä. Minulta saattoi lapsen syntymän jälkeen kadota hetkeksi elämänhallinnan kokemus. En saanut 3 yöhön nukutuksi, imetys ei onnistunut, minulla oli selvä visio, kuinka olla tekemisissä lapsen kanssa. Miten aistiärsykkeetkin olivat tärkeitä. Sitten tuli se, että kuulin ikäänkuin etäisen radion soiton ja ajattelin niitä sanoja, joita olin pistänyt menemään levy-yhtiöön ja joista en voinut olla varma, että olivatko he todella tehneet ne. Tuntuivat sanat niin tutuilta muutamissa lauluissa ja minä olisin halunnut tehdä niitä lisää. Pari runoa sain aikaan. Ja samaan aikaan olisi pitänyt levittää eteen filosofian gradu, joka piti saada valmiiksi (siis 2 vuotta sitten). Lopputulos oli affektiivinen maaninen psykoosi. Meni ohi todella nopeasti. Subjektiivisena kokemuksena oli taas se puheliaisuus ja sitten olin ärtynyt muutamille hoitajille. Sitä ei vaan voi vastustaa sitä tekemisen riemua. Niin kuin nytkin, olen kirjoittanut tänne blogiin mielettömästi. Sitä ei voi mielestäni myöskään tuomita. Minä nyt vain olen tällainen ja minun pitää opetella hallitsemaan näitä tilanteita. Tämä kuuluu luovuuteen. Sitten kun mennään järjettömyyksiin muunkin kuin vain ajatusten suhteen (ajattelehan minä järjettömiä, toki - mutta kuten juuri äskeisessä tilanteessa sanottiin niin filosofit tekevät. Ja jahka olen filosofian graduni tehnyt uskallan itseänikin ainakin silloin tällöin nimittää filosofiksi. En kovin usein, enkä kovin vankalla identiteetillä). Esimerkiksi bipon hallintakurssilla kerrottiin naisesta, joka maniassaan oli ajatellut kuinka mukavaa olisi jos jokaisessa huoneessa olisi oma televisio. Ja nainen oli hankkinut 7 televisiota. Se ei ollut hänelle taloudellisesti mitenkään mahdollista, mutta maniassahan sitä ei ajattele. Sama, jos minä huomenna ostaisin lentoliput Afrikkaan, vaikka meillä ei siihen nyt mitenkään ole rahaa. Minulla on vieläkin mielenterveydenhoitajalinjalta jäljellä huppari, jossa on takana sarjakuva. Siinä mies puuhailee omia huoneessaan, maalaa taulua ja tekee taidetta. Lopuksi on teksti "mutta minä olen täysin vaaraton hullu. ainoa mitä pelkään, on että saan järkeni takaisin". No jaa, ehkä sitten nyt allekirjoittaisin sen omalta osaltanikin. Millainenkohan hoitaja minä olisin näillä kokemuksilla? Silloinkin kyllä tahdoin teatterikorkeakouluun, sillä en uskaltanut edes ajatella, että joskus pääsisin opiskelemaan filosofiaa.

Nyt ei uskalla ajatella muuta kuin gradua / ja väitöskirjaa (uskomattomana haaveena. Työtähän se vaan vaatii, ei mitään muuta.). Hoidetaan miehen ulkomaalaispassihakemus ja muut käytännön asiat (onneksi hän tajuaa niistä itsekin, niin ei tarvitse minun apuani niin paljon), mutta muu ei nyt ole tärkeää kuin gradu. Olen kuin öisellä merellä ilman pelastusvenettä. Mistään ei voi pitää enää kiinni, kun pitää pistää itsensä viimein likoon.

Huono puoli tässä elämässä on se, että sen mitä tänne blogiin kirjoittaa / paljastaa / ajattelee, pitää pitää muutoin piilossa, koska se vaikuttaa asiaan äkkiseltään tutustuvasta hullulta. Siis järjettömältä. Koska asiat eivät aina olekaan kuten arkimaailmassa niistä ajatellaan. Ja jotta arki sujuisi ihan ok, on luovuttava mielenkiintoisista keskusteluista (joita taidelukiossa käytiin - oli hyväksyttyä olla erilainen kuin normi-ihmiset), sädehtivistä ihmissuhteista (koska kun ikää on tullut enemmän on kriittisempi ihmiseten suhteen. Ei enää ihaile niin. En edes minä ihaile enää sitä CMX:n laulajaa. Tai Ismo Alankoa. CMX:n laulajalta kysyisin, että aikooke tehdä opintonsa loppuun, olisi sitten oikeasti fiksumpi eikä vaan näsäviisas. Ja aviomiehekseni en kelpuuttaisi (sehän se on se nuoruuden haave aina, olla idolin rakas) koska käyttää haastattelujen (ne toki olen lukenut) perusteella alkoholia ja sitä minä taas en hyväksy. En ainakaan ihan äkkiseltään. Tai sitten ihmisen on hyväksyttävä se, että minä olen absolutisti ja sekoitan pääni vain filosofialla (urheiluhullua minusta tuskin tulee vrt. Eppu Normaalien biisi). Ja Alangolta kysyisin ensimmäiseksi, että paljonko hänellä on rahaa. Jos olisi niikuin noin. Ehkä sitä pitää osata ajatella edelleen kuten nuoret, jos aikoo lukioon heitä opettamaan.

Järkyttävä määrä tekstiä. Toivottavasti kuaan ei huolestu mielentilastani, koska aion kuitenkin käyttäytyä kuten normaali-ihmiset. EN aio mennä kotiin kuuntelemaan CMX:ää, koska se puoli on minusta sitä, mikä edustaa sitä hämärää ja epäselvää filosofiassa, kun minun tarkoitukseni on syventävissä opinnoissa kirkastaa sitä, mikä kirkastamista vaatii. Eli tehdä selkeää ja mielenkiintoista (professorillekin) siitä hämärästä. Sillä uskokaa minua, se Emmanuel Levinas ON epäselvää. Lainaan kirjastosta hänen kirjojaan talmudista, sillä hänhän oli juutalainen. En kuitenkaan käytä niitä gradussani, tuskin edes esseissä. Kunhan vain nopeasti ja huolimattomasti tutustun, jotta saisin käsityksen siitä, mikä on hänen suhteensa uskontoon - eli juutaisuuteen. Sillä hän kääntää juutalaisuutta kreikkalaisen tradition muotoon eli filosofiaksi.

Olisihan se toki ollut mielenkiintoista olla eilen CMX:n keikalla ja nautti siitä huumasta, minkä vielä nuoruudesta muistaa. Kotiin tuleminen vain olisi ollut niin vaikeaa ilman bussivuoroja. Liput maksoivat paljon. En kuitenkaan olisi nauttinut siitä keikasta niin paljon kuin nuorena. Sitä tietää tässä iässä, että se äkillinen huuma menee ohi. Nuorena olisi mennyt sinne sillä ajatuksella ja haaveella, että jos pääsisi sen laulajan kainaloon (hyi! Sehän on vastenmielinen! Ainakin nykyisin, kun on perhevatsa. Enemmän minä tykkään miehestäni!) ihan oikeasti olisi kuvitellut sen voivan olla mahdollista. Nyt tietää jo, että ei sen toteutuminen tekisi edes onnelliseksi. Eli murrosiän varjohan se täältä vielä vähän pistää esiin (no kun pitää säilyä nuorekkaana, jos aikoo opettajaksi!) mutta keski-ikäisen naisen järki pistää hyvin kampoihin ja selättää. Se, mitä tuo Yrjänä sitten tv-haastattelussa sanoi oli kuitenkin fiksua. Että pitäisikö hänen alkaa tehdä sellaisia lauluja, jotka tuovat enemmän esiin järkeä kun aika alkaa olla niin irrationaalinen. Väittäisin, että nuorena minä törmäsin tähän A.W.Yrjänään puhelimen senssilinjoilla. Vuonna -85. Kalevala oli minullekin vielä -92 tärkeä, kun lausuin sitä siellä Kajaanin Sana & Sävel-tapahtumassa. Mutta kun en halunnut kenenkään apua, niin tässä ollaan. Mitenkään en voi tuota väitettä todistaa, on vain etäiset muistikuvat ja saavat turhina nekin haalistua. Oli mikä oli. Vain filosofia on tärkeää. Ja afrikkalainen mieheni. Ja ihana poikani, joka nyt uhmaiässä saa mieleni vähän uppiksiin, kun kiristää hermoja. Mutta ihana se silti on. Odotan vain satujen lukemisaikaa, kun oppii niitä ymmärtämään.

Vieläkin voisin kirjoitella, mutta nyt jo jotain turhaa ja tyhjää vähän kuin runontapaista, kuten Leino. Mutta pitää mennä nukketeatterikurssille. Toivottavasti kaikki tämän päivän kirjoittamat tekstini eivät jälkeenpäin minua hävetä. Ainakin olen tehnyt tämän anonyymisti. Eräällä foorumilla, kun oli tämä flow/hypo vaihde päällä minut ajettiin pois ja annettiin porttikielto. Olin äreä ja loukannut ihmisiä. En tiedä ymmärsikö kukaan. Ei tämä nyt ole mikään avunhuutokaan, koska aion täältä kävellä kaupungille ja syömään ja samalla ajatella niitä ihania kesiä, jolloin meillä oli kesäteatteri ja Kalevala ja meitä ohjasi teatterialan professori, joka oli todella taitava ihmstuntija. Minä vain olin niin nuori silloin, että en saanut siitä - niin, sitä uraa, joka minulle paikallislehdessäkin luvattiin, kun oli ollut oma lausuntailtani. Olen kuitenkin ollut vähän iloinen tässä joskus, kun Ismo Alangon äiti on minua tervehtinyt kaupungilla. Lausuja hänkin, vaikka minä - ei ihan uraa.

Tällaista tämä nyt taas on, tämä minun jäsentelemätön elämäni. Voi sanoa, että tämä päivä on ollut tasaista tajunnanvirtaa. Huomenna tai viimeistään ensi viikolla palataan taas normaaliin. Ja sitten ennen filosofiaa, pedagogiikka.
2000979.jpg