Nyt on taas mukava jättää lapsi päiväkotiin, kun hän jää sinne ihan mielissään leikkimään. Oli riemastuttavaa nähdä kuinka yksi pikkuinen poika (2-3 v.) tervehti, kun meidän poika tuli huoneeseen. Hoitajilla oli kyllä jotenkin kiire päästä äidistä eroon. Viime viikollahan poika itki ja rimpuili kun vein hoitoon. Oli varmaan vielä vähän kipeä silloin. Muutenhan tuota huutamista ei ole ollut aikaisemmin.

Eilen kävin kaupungin parhaassa kahvilassa juomassa cafe au lait´n ja kakkupalan. Maksoi ihan hirmuisesti, yli 5 €, mutta kerran vuodessahan ne syntymäpäivät ovat. Eikä minulla tietenkään ollut kahviseuraa. Luin siinä yksikseni vanhan yliopistolehden. Illalla pisti ystäväni, joka on synytnyt minua 5 min myöhemmin tekstiviestin. En pystynyt onnittelemaan häntä ennen sitä, koska hänen puhelinnumeronsa oli ainoastaan hajonneen kännykän sisuksissa. Huoltofirma soittaa minulle jos vika ei ole takuunalainen juttu. Sittenpähän päätän, että korjataanko se. Ehkä käyn vakuutusyhtiössä kysymässä, että korvaako vakuutus sen puhelimen korjaamista. Nythän minä vielä maksan sitä Nokiaa yhden vuoden ajan, kun se oli kytkykauppa. Huolimatta, että onko se käyttökelpoinen vai ei. Nyt käytössä on vanha pikkuinen ja halvin Motorola, jonka sain itselleni, kun edellinen Nokia meni rikki mielisairaalassa. Olin tallettanut liikaa asioita kalenteriin, joten siitä meni rikki muisti.

Eilen menin myös kotiin aikaisemmin ja katsoin kirjastosta lainaamani 2 h 54 min kestäneen Merlin elokuvan. Siinä olis sopivasti fantasiaa, joten tykkäsin katsomastani. Ihan kiva, että kirjastosta löytää elokuviakin. Seuraavaksi katson varmaan vanhoja Chaplin-elokuvia ja bongaan sieltä tapoja, joilla hän käsittelee esineitä. Kirjoja minulla menee kuukaudessa n. 1 kpl, koska lapsi ei mielellään anna minun lukea enempää. Helpommin sujuu television katselu, mutta siinäkin hän välillä käy sulkemassa television. (Toki laittaa sen sitten myös takaisin päälle). Fiksu poika on myös oivaltanut, että kaukosäätimellä vaikutetaan televisioon. Painelee nappeja ja osoittaa kaukon päin televisiota. Puhelimen logiikka on myös selvä. Melkein joka päivä soitetaan mummolle ja tämän aina kerron pojalle. Hän on alkanut toistamaan iloisesti tuon mummo sanan ja minusta tuntuu, että hän muistaa kenestä henkilöstä on kyse. Sitten kun minä olen puhelimessa ja puhun siihen, niin hänkin ottaa joko oman leikkipuhelimensa (yleensä se löytyy nostamalla lelulaatikko ja heittämällä kaikki lelut iloiseen sekasortoon lattialle) tai kaukosäätimen korvalleen ja höpöttää siihen omiaan.