Minusta tuntuu, että haluan lähteä aikamatkalle Aila Meriluodon aikaan. Otin päiväkirjasta ylös siinä mainittujen henkilöiden nimiä ja netistä löytyi hyvin googlettamalla lisää tietoa heistä. Kirjailijoiden osalta katsoin löytyykö heiltä kirjoja yliopiston kirjastosta. Tietenkään en ehdi lukea kaikkia heitä, mutta lainasin Iiris Uurron valituista teoksista kirjan Ruumiin Ikävä, myöhemmin julkaistu nimellä Villit henget. Minua viehättää ajatus lukea kirjallisuushistoriaan unohtuneita, omana aikanaan hyvin paljon luettuja kirjoja. Uurron 1966 painettu kirja on lähes koskematon. Meriluodon 1986 painettu kirja on moneen kertaan leveällä teipillä paikattu. Tällaistako olisi kirjallisuudentutkimus. Ihanaa. Mutta kirjallisuuden opetus sitten taas toisaalta aika rajaavaa. Pitäisi oppia suuria linjoja ja olisi liian paljon asiaa muistitiedon varassa. En pidä ulkoaopeteltavista jutuista. Olen vahvimmillani silloin kun pitää ajatella jotain. Ja mielellään hyvin syvällisesti. Lukiossa pidin tapana lukea filosofian klassikkokirjoja kynttilänvalossa. Siinä oli joku lisäarvo tehdä se niin. Myös silloin luin paljon kaunokirjallisuutta. Ja nimenomaan tuohon tyylilleni sopivaan hengästyneeseen tapaan. Katsotaan miten tämä aikamatka etenee. Mielestäni kyse on ihmispersoonista. Erikoista on, että heillä on ollut tahtoa ja tapa tehdä itsestään myös jälkiä historiaan. Me teemme jälkiä blogeihin ja internetavaruuteen. Se on niin paljon nopeampi tapa. Kuka tietäisi ilman hänen blogiaan mitään Jussi Halla-Ahosta? Tuskin moni. Netti on nykyisin nopein tapa liikkua. On siis aikamatkoista huolimatta pysyteltävä kiinni omassa ajassaan.

Nytpä en tiedäkään ketään muuta kirjailijaa, joka olisi päiväkirjoissaan tehnyt tiliä oman kirjoittajaminän kehittymisestä kuin Meriluodon. Tietäänköhän kukaan muukaan?

Olen runoista lukenut vain Lasimaalauksen ja Noitanaisen. Ne tekivät suuren vaikutuksen. Olivat mielestäni parempia runoja kuin mitä Leino on kirjoittanut, vaikka hän tuntuukin olevan kaiken runouden ikoni tässä maassa (mm. Eino Leinon päivä, jolloin liputetaan). Niin monesti unohtuu kirjoittajan oma persoona, kun esille nostetaan hänen tekemänsä teokset ja ne nostetaan kaapin päälle ihailtaviksi. Meriluodon runoja haluan lukea vähän kerrallaan ja ihan hiljaa ja hitaasti niitä maistellen.

Täytyy vain kirjoittaa paljon kehittyäkseen kirjoittajana. Siinä mielestäni Goldbergin neuvojen alkuydin. "Jokin elämän hermo minussa joutui värisemään." Aila Meriluota. Lasimaalauksen läpi. s. 35-36. Niin minullekin kävi eräällä teatterikurssilla, jolta jouduin lähtemään ennen muita, kun en tahtonut enää olla teatteriharjoituksissa vaan tahdoin vain olla kirjoittaa. Silloin en hallinnut tuota haluani.  En hallinnut kaaosta, joka jäi todellisen koetun elämän ja siitä kirjoittamisen väliin. Minun oli vaikea hyväksyä ajatus, että itselleen kirjoittaminen ei muuta mitään todellisuudessa. Muutos sijoittuu vain minuun itseeni psyykkisenä persoonana. Kirjoitus ei mitenkään vaikuta toisiin ihmiseen, jotka ovat sotkeutuneet läsnäolonsa ansiosita ja juttuun. Ja tähän juttuun oli sotkeutunut eräs mies. 33 vuotias siviilissä sosiaalityöntekijä, kun minä olin 19 vuotias mielenterveydenhoitajaopiskelija, joka oli juuri muutamaa kuukautta aikaisemmin lopettanut seurustelun samalla kurssilla olleen oman teatteriryhmänsä ohjaajan kanssa. Ei ihme, jos mieli siinä tilanteessa meni kaaokseen. Ja tuo vanhempi mies oli tietenkin vielä naimisissa, vaikka puhui että hän on eroamassa. Eikä kukaan opastanut kuinka edetä kirjoittamisen kanssa. Kysehän oli vain teatterista vaikka pelissä oli silloin myös minun oma henkilökohtainen elämäni ja tunteeni. Monta vuotta kuvittelin rakastavani tuota miestä, sillä hän oli juuri sellainen persoona, jollainen olisin itsekin halunnut olla, villi ja hallitsematon. Ja hän oli sillä kesäkurssilla kiinnostunut nimenomaan minusta. Varmaan 10 vuotta vaalin jotain kaunisteltua kuvaa hänestä vaikka en tuntenut enkä tavannut häntä enää tuon jälkeen. Ja nyt minä olen vanhempi kuin hän silloin. Onneksi koko tapauksen voi lakaista takaisin maton alle eikä sitä tarvitse sen enempää puida tai analysoida. Häpeällinen hetki elämässäni, ei sen enempää. Ei edes ajatus hänen kosketuksestaan saa minussa aikaan enää mitään kaipaavia muistijälkiä. Tällaista on olla aikuinen.