Kirjoittamiseni on edennyt siihen pisteeseen, että mies kysyi minulta suoraan, että aiotko kirjoittaa kirjan kun koko ajan kirjoitat aamusta alkaen. 20 lehden ruutuvihko alkaa olla liian pieni minulle. Kirjoittaimiseni ei kylläkään ole yllätys hänelle, koska jo seurusteluaikana kerroin miehelleni pitäväni kirjoittamisesta ja mies sanoi minulle, että silloin sinun täytyy kirjoittaa kirja hänestä, siis miehen elämänhistoriasta. Toki olenkin kiinnostunut miehen yoruba taustasta, joka on sekä kieli (heimo) että uskonto (ainakin uskonnontutkimuksen luennon mukaan). Näyttää siltä että vain ns. ´hullut´ kirjoittavat ja ajattelevat liikaa. No, siihen loukkaukseen minulla on kyllä vastaus. En pakene sen taakse, että ei saa enää sanoa hullu kuten ei saa sanoa sokea vaan näkörajoitteinen. Ehei, minulla on vain virallisesti lupa olla hullu, koska on kerran diagnoosi ja sillä diagnoosilla vielä psykiatrin antama numero. Siis todella, että minulla on lupa! Kun kuuluin paikalliseen kirjoittaja/kirjailiayhdistykseen niin eräs yliopistolla psykologian laitoksella toimistosihteerinä ollut mies oli kutsunut minua selän takana puhelimessa keskustellessaan hulluksi. Silloin se kirpaisi. Mikä oikeus hänellä siihen oli. Nyt koko juttu on minulle yksi hela hailee. Kutsukoot miksi kutsuvat. (Siitä yhdistyksestä tosin sitten erosin ihan mielelläni. Tuo minua nimitellyt mies oli yhdistyksen puheenjohtaja. Ihmetytti vain tuo sivistymättömyys.) Toisaalta, raakaa touhua koko ajan taiteiliapiireissä. Varsinkin siellä, missä pyörii Wanna-Be-Taiteilijoita. Itse pyristelen irti sellaisista piireistä. Minä vain tahdon kirjoittaa. Ei ole väliä ollenkaan sen, saanko koskaan mitään julkaistuksi. On minulla ollut joskus 1992/93 runoja oman kotipaikkakunnan paikallislehdessä. Samoin runoni sai olla sen kansanopiston esitelehtisessä, jossa kävin näyttämötyönlinjan. Olen esittänyt runojani, mutta se oli hirveää touhua. Osallistuin omien runojen esittämiskilpailuun ja se oli täysi katastrofi. Ennen esitystä raakkasin runostani monta riviä pois ja olin ihan hermona. Eihän minulla ole mitään näkemystä siitä, mitä on sanataide. Kirjallisuus siis romaanit, novellit ja runot ovat olleet minulle vain hengästynyttä äänetöntä puhetta, joista olen etsinyt sitä mitä olen jäänyt ihmisiltä vajaaksi. Vasta nyt kun olen lukenut Meriluodon päiväkirjoja olen reflektoinut sitä, mitä kirjailijan täytyy olla psyykeltään. Kirjailija tahtoo kirjoittaa. Meriluoto kirjoittaa päiväkirjassaan (s.55) "Kunpa minulle annettaisiin runo." Hän siis kokee olevansa vain jonkin häntä suuremman välikappale: "Runo on valahtanut lävitseni jostakin suuremmasta. Olen nöyrä sen edessä. Voisin kuolla itse, koska olen ollut kuolemattoman välineenä" (s.55). Samaa puhuu Goldberg oppaassaan, että tavoitteena on tulla jonkin suuremman voiman välikappaleeksi niin että sanat vain tulevat ja ihmisen psyyke kutistuu. Sama ajatus on käsittäkseni myös Julia Cameronilla, mutta hänen harjoitusohjelmiinsa on mielestäni liikaa piilotettu hengellistä huuhaata, joten niistä en kovinkaan paljon perusta.

Minullakin on runoja talletettu levykkeille. Mutta suurin osa niistäkin on sellaista hengästynyttä puhetta, mitä en ole koskaan saanut puhua kenellekään ihmiselle. Päiväkirjoja on myös, mutta enää en katso olevani sen arvoinen, että minun pitäisi kirjoittaa päiväkirjaa. Päiväkirja on dokumentti jonkun tärkeän ihmisen elämästä enkä minä ole sen arvoinen, että minun elämääni pitäisi dokumentoida myöhempää tutkimusta varten. Toki joku voi pitää päiväkirjaa sen takia, että saisi paremman otteen elämästään, mutta itse en ymmärrä miten se voisi olla mahdollista. Päiväkirjan kirjoittamisen muotokin on sen verran rajoitettu, että asioiden siellä puiminen saattaa pikemminkin johtaa väärille poluille. Siis nyt en enää kirjoita päiväkirjaa vaan treenikirjoittamisvihkoani ja tätä blogia. Eikä minulla ole sen kummallisempaa tavoitetta kuin kehittyä kirjoittajana. Tämä tarkoittaa ensisijaisesti ihmisenä kehittymistä. En osaa arvostaa tai arvioida tekstejäni. Meriluoto pitää joitain runojaan vain pöytälaatikkoon tarkoitettuina sormiharjoituksina. Jollain tekstillä on arvo. Toisella tekstillä ei ole vaadittuja esteettisiä ominaisuuksia. Luulenpa, että ´vanhoilta´ suomalaisilta kirjoittajilta voi oppia kirjoittamisesta paljon enemmän kuin uusilta kansainvälisiltä kirjailijoilta. Ensin täytyy tuntea perinne, josta tulee. Taidan luulla itsestäni liikoja, kun haluan kirjoittaa, mutta minulla on tarve ja siitä tulee niin hyvä olo. Eilenkin kirjoitin illalla television ääressä, koska makuuhuoneeseen en voinut mennä, koska poika olisi seurannut ja sotkenut juttuni. Kirjoitin monta tuntia ja lopulta nukkumaan mennessä minulla oli aivan sellainen olo kuin olisi ollut krapula. Keho kramppasi vaikka en ollut tehnyt muuta kuin istunut sohvalla ja kirjoittanut käsin. Sydän hakkasi varmaan 15 min ihan villisti ja keho oli uupunut. Ihmeellinen reaktio, mutta todistaa varmaan miten syvästä prosessista on kyse.

Itsekin tekisi mieleni sanoa tälle harrastustoiminnalle, että täysin hullua. En kuitenkaan rupea perustelemaan käyttäytymistäni sen enempää. Loput perustelut löytyvät niistä Natalie Goldbergin oppaista. Jos joku haluaa tutustua niihin hän voinee tutustua niihin ihan oma-aloitteisesti, minun apuani siihen ei tarvita.