Poika meni päiväkotiin tänään ensimmäisen kerran kahden ja puolen viikon loman jälkeen. Varasin hänelle neuvola-ajan niin päästään puhumaan puheen kehittymisestä. On hän nyt kyllä ollut sanoista vähän enemmän kiinnostunut kuin aikaisemmin. Joululoman aikana piti lukea Aku Ankkaa vähän väliä, kun se niin kiinnosti häntä. Vaikka ei hän kaikkea edes ymmärrä. Eilen toi minulle puhelimen kun sai katsella siitä sille kuvattuja videopätkiä. Pätkässä istuivat hän ja mummo jouluna 2007 keittiön pöydän äärellä ja mummo lauloi joululaulua. Poika oivalsi vihdoinkin, että kuka se mummo on. Kun sen nimi sanotaan aina, kun soitetaan puhelimella. Kerran mummo oli meidän keittiössä ja sanoin, että mummo niin poika toi puhelimen. Yhdisti mummon vaan puhelimeen. Mutta nyt kyllä tietää, että mitä sana tarkoittaa. Ensimmäiset sanat ovat olleet "koira" ja nyt "kirja". Aina pitää kirja hakea ja etsiä ja sitä hänelle lukea. Isänsä leikkii ja meuhkaa ja suureen ääneen tanssii ja laulaa. Minä sitten juttelen ja luen kirjoja. Joulun aikaan myös piirrettiin puuvärikynillä valkoiselle paperille. Minun piti myös piirtää. Piirsin pieniä väritettyjä ympyröitä joiden päälle sitten poika piirsi omat kuvionsa. En ole ollenkaan taitava piirtämään. Kuvaamataito oli koulussa 7 kun musiikki oli aina 10 - aina musiikkilukioon asti, sitten päästiin arvioimaan vähän rankemmalla kädellä. Isäni on maalannut ja näytellyt ja laulanut. Hänen yksi siskonsa on ohjannut laulukuoroja. Tämän siskon toinen tytär on näyttämötaiteen läänintaiteilja ja toinen tytär näyttelijä-tanssija Norjassa. Saksan tätini isän puolelta myös maalaa. Niin, oikeastaan yksikään heistä ei sitten kirjoita, ellei läänintaitelija serkkuni tee dramaturgioita ohjaamisen lisäksi.

Tein facebook.com:issa leikkimielisen testin, jos olet hullu, niin mikä hullu. Siinä kysyttiin lempiväriä, missä nukut ja muita yhdentekeviä asioita. Ja mikä oli lopputulos? MAANISDEPRESSIIVINEN eli juuri tämä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Että oli muuten hymyssä pitämistä itselle, että miten se sellaisilla kysymyksillä päätyi ihan todettuun diagnoosiin. Jätin tuloksen facebookin sivuille. Helppohan siihen on sanoa, että tottahan tuo on. Mietin juuri eilen illalla, että viimeinen paha masennusjakso minulla on ollut keväällä 2000 ja syksyllä 2000. Silloin mietin tosissani itsemurhaa ja vain se, että äitini olisi tullut tästä hyvin surulliseksi esti minua tekemästä mitään. Silloin mielessä pyöri myös vanhat perhekuviot ja jostain tuli vanha ahdistus, kun perheen alkoholismia ja perheväkivaltaa piti piilotella. Muistan joskus toisella luokalla kun uskonnontunnilla pistin käteni ristiin, olin itse saanut nukkua ehkä noin 3-4 tuntia riitojen keskellä ja rukoilin vain, että toivottavasti äiti on vielä hengissä, kun menen takaisin kotiin. Pelko oli ihan realistinen ja aiheellinen. Äitiäni esti avioerosta hänen oma ylpeytensä. Ja uskonpa, että hän myös rakasti isää. Osaavathan miehet tehdä monet lupaukset aina lyöntien jälkeen, että ei enää. Perhe eli ihan hullua elämää. Isä joi joka ilta. Se onnistui, koska vanhemmillani oli yritys, jota he hoitivat. Se oli auki klo 18 - 02/03. Eli vanhempani sitten päivisin nukkuivat. Se viina oli ihan älytöntä. Kukaan ei siivonnut talossa. Taloon ei tullut kylmää vettä eikä siinä ollut viemäriä. Saunaa meillä ei ollut eikä suihkua. Keittiö oli kylmillään talvisin. Jos turvaudutaan stereotypioihin, niin mustalaiset ovat ehkä joskus maailmanaikaan eläneet siten. Eivät varmaan nykyisin ja noudattavat niitä puhtaussääntöjä. Seurakunnan päiväkodissa joku poika sanoikin minua mustalaiseksi, kun minulla oli aivan pikimustat hiukset. Nykyisin ovat puoliruskeat. Teini-iässä värjäsin mustaksi. Ja teini-iässä minä kotoa lähdinkin aikaisin eli 15 vuotiaana muutin 130 km:n päähän taidelukioon. Kotona asuessa koulunkäynistä ei olisi tullut mitään. Erään kerran kun tulin kotiin, niin isä oli pahoinpidellyt todella pahasti äidin. Oltiin se viikonloppu turvakodissa. Se oli aika häpeällistä ja outoa. Yritin lukea matematiikan kokeisiin ja kävin urheilutalon discossa. Eli yritin olla kuin normaalisti. Onneksi perheellä oli rahaa, että sain asua siellä toisessa suuremmassa kaupungissa. Silloin käytin itsekin alkoholia, mutta pelkäsin ihan aiheesta alkoholismia. Alkoholia käytin varmaan n. 16 - 22 v. Sitten se väheni radikaalisti ja nyt on loppunut kokonaan. Koska se on ongelma niin monelle ihmiselle en katso voivani itse maistaa edes sitä vähäisintä punaviinilasillista. Mieheni on myös absolutisti. Nyt minulla ei olekaan ollut mitään pahoja masennuskausia. Eikä manioita. Juuri ennen joulua olisin tahtonut niin kovasti saada itselleni miniläppärin ja siihen internetyhteyden, mutta en mennyt kauppaan ottaakseni ne mukaan jollain 14 € + datasiirtomaksulla mukaan. Samoin mieluilen MP3-soitinta, johon voisin ladata klassista musiikkia, mutta sitäkään en ole kaupasta napannut mukaani. Minulla on hypomanioita ollut, jolloin asiat tuntuvat menevän eteenpäin paremmin kuin muulloin. Raha-asioitani en ole koskaan sotkenut. Synnytyksen jälkeinen psykoosi oli pahin juttu, mitä on ollut. Sekin käsittääkseni oli ns. maaninen psykoosi. Pitäisihän minun näistä asoista jotain tietää, kun olen alan koulutuksessakin ollut.

"Meille usein katkerilta koettelemuksilta näyttävät asiat ovat usein valepukuisia siunauksia" (Oscar Wilde)

Kaksisuuntaisen hallintakurssilla sanoin, että hypomaniaani liittyy usein kirjoittaminen. Nyt uskalsin kuitenkin ottaa härkää sarvista ja ostaa itselleni MONTA A4-kokoista vihkoa joihin kirjoittaa ihan tarkkaan ja harkiten. Vielä en ole edennyt Goldbergin toisen kirjan teksteihin siitä, mitä hänen mukaansa tämä treenikirjoittaminen oikeastaan vielä tarkemmin on. Juuri joulua edeltävänä viikonloppuna kun olin kirjoittanut koko iltapäivän koin ihan oikean ihanan euforisen tuulahduksen kun tunsin olevani oikein onnellinen. Olin vähällä lähettää tekstiviestejä kauan aikaa sitten tuntemilleni ihmisille lähinnä siitä, miten tunsin hyväksyväni oman diagnoosini ja sen tuoman vapautuksen. En kuitenkaan lähettänyt niitä vaan pistin luonnoksiin. Hyvä niin, sillä tekstiviesteillä olen aiemmin osannut pilata sosiaaliset suhteeni. En edes viitsi kirjoittaa, että ihmissuuhteet, sillä ystäviä he eivät ole minulle olleet. Eräskin epäili minua huumeista. Pah. Niistä olen aina pitänyt itseni irti. Myös lukiossa kirjoitin paljon. Se oli silloin päiväkirjaa. Mutta kirjoittamisen tekniikka ihan sama kuin nyt Goldbergin oppaita seuratessa. Luulin, että lukioaika olisi ollut kokonaan alkoholinhuuruista aikaa, mutta taisi suurin osa opisekelijakämpällä vietetystä ajasta mennä päiväkirjan kirjoittamiseen ja filosofian lukemiseen. Mikä siis on muuttunut? Ainakin se, että enää en tahdo näyttelijäksi teatteriin.