Käväsin luonnontieteiden salissa vilkaisemassa Kalle Achtén Psykiatria kirjaa. Sitä lueskeltiin silloin vuosina 1989-1990 (muut jatkoivat vilelä loppuun kevääseen 1991 vaan minä olin silloin jo Helsingissä töissä Valintatalon kassana, ennen interrailiä ja kansanopiston näyttämötyönlinjaa) kun olin mielenterveydenhoitajakoulutuksessa. Olipa helpottavaa päästä nyt siitä kirjasta heti eroon. Olen mieluummin opettamassa ihmisiä kuin hoitamassa heidän mielenterveyttään. Kun omakin kaipaa hoitoa. Löytyi pari mielenkiintoista lainausta tuosta Psykiatria kirjasta:

"Uskonnon vapauttava ja positiivinen sanoma ei voine vahingoittaa mielenterveyttä." & "Uskontoa voidaan pitää pitkälle ihmisen yrityksenä ratkaista ongelmansa sen avulla."

Samaan kappaleeseen mahtuu kuitenkin se, että joskus uskonnollinen yhteisö voi olla tuomitseva ja aiheuttaa mielenterveyden ongelmia esim. lapsille, jotka kasvavat sen piirissä. Minä lasken tähän ne lahkot, jotka saarnaavat helvetistä ja maailmanlopusta. Evankelisluterilainen kirkko ansaitsee tässä mielestäni synninpäästön. Ei puhuta lopun ajoista ja ahdisteta ihmisiä. Jokainen saa usko jos haluaa. Kirkossakin saa käydä vaikka ei uskoisikaan. Olisi tietenkin mukavaa, jos olisi rippi eli voisi käydä papille (eikä psykologille) puhumassa mikä mieltä painaa. Se on hyvä tarina, johon kannattaa tutustua. Ja kristinuskon perusjuttuhan on se, että meidät on lunastettu, omilla teoilla ei voida pelastusta saada. Tämän perusasian tahtoi ainakin meillä elämänkatsomustiedon opettamisesta puhunut normaalikoulun opettaja. Hän argumentoi koko ajan, että uskonnossa on kyse siitä, että omilla hyvillä töillä saataisiin jotain hyvää (siinähän on jo sekin, että kuka sen "hyvän" ja "oikean" kulloinkin määrittelee). Tätä hän jatkoi vaikka luennolla ollut pappi häntä tässä käsityksessä korjasi. Itse kiinnostuin uskonnosta enemmän silloin kun olin mukana uskonnollisessa draamassa, sen teatterin takia. Esitin parina kesänä mm. saatanaa... Siitä olikin sitten helppo haluta opiskelemaan teologiaa sivuaineena.

Googletin vähän tietoa tästä Patmos yhdistyksen Leo Melleristä. Häneltähän löytyy sieltä historiasta rahasotkuja ja naissuhteita. Lisäksi mies taitaa puhua maailmalopun merkeistä ja kertoa omaa profetiaansa sellaisissa julkaisuissa (ääninauhoja, kirjoja), joihin minulla ei (onneksi!) ole ollut kosketusta. En ole kiinnostunut helluntalaisuudesta, en armolahjoista enkä maailmanlopusta. Minulle riittää mielikuvituksen ainekseksi silloin tällöin luettu scifi-kirja. Seuraavaksi ehkä Mäkelän kirjoittama 391, Alshan tai Nedut. Yhtenä vuonna olin pyrkiä teologiseen tiedekuntaan vaikka minulla oli jo opiskelupaikka filosofian puolella. Mietin, että onko minulla kutsumusta papiksi. Mutta ei oikeastaan. Uskon omalla tavallani. Vapaa-ajattelijoiden sivuilla argumentoitiin, että uskonto on erheellinen maailmankatsomus ja tällaiset maailmankatsomukset aiheuttavat mm. sotia. Eli jos uskontoja ei olisi ei olisi sotia - vai? Ei mielestäni hyväkään argumentointi tapa.

Ehkä nämä uskonnon suhteen ajatusten selventämiset nyt liittyvät siihen, että pitää aloittaa se filosofian gradun teko (jatkaa mihin on jo päässyt, eli noin ½ tehtynä jo!) ja filosofian professori tuo selkeästi esiin sen, että uskonto ei häntä pätkääkään liikuta.

Eilen lapsi tahtoi päiväkotiin mukaansa pikkuisen nallekarhun. Kun menin poikaa hakemaan kotiin niin nallekarhu ei ollutkaan päiväkodin käytävällä lasten hyllyköllä. Arvelin, että kyllä tässä nyt selvitään ilman nallekarhua, ehtiihän sen seuraavanakin päivänä. Vaan ei, poika päiväkodin pihalla itki sen perään. Piti käydä pehmolelu etsimässä päiväkodin sisältä. Oli sitten niin kiva kuulla kun hoitajat sanoivat minulle, että on se hyvä kun äiti tietää, mistä se kenkä aina puristaa. Tuli vihdoinkin kiitosta äitinä olemisesta. Kun nimittäin joinain päivinä on ollut hankalaa saada lapsi pukeutumaan. On pitänyt olla vieressä päiväkodin uusi virolainen hoitaja, jolloin poika on halunnut heti itse pukea päälleen. Äidin mukaanhan se ei ole halunnut silloin ollenkaan lähteä! On kävelty rattaiden kanssa vähän matkan päähän päiväkodista ja sitten mun on pitänyt pistää poika lempeää voimaa käyttäen istumaan ja kaikki hihnat kiinni ettei se pääse karkaamaan siitä. Kun eihän me voidan matkalle tuntikausiksi jäädä. Kotona sitten poika on ollut tämän jälkeen kiltti kotipoika. Eilen katsottiin televisiosta Obaman virkaanastujaisia ja poikaa rupesi väsyttämään. Rupesi pitkälleen siihen minun viereeni ja kädellä pisti minun käden itsensä päälle. Ilmeisesti se läheisyys tuntui sitten niin hyvältä. Tuntui hyvältä olla äiti! Poikahan sanoo aina "Afrikka", kun näkee mustia ihmisiä televisiossa. Eilen opetin häntä sanomaan lisäksi "USA" ja vielä "Obama". Poika sitten toisti näitä lauseita tajuamatta tietenkin itse, että mitä ne tarkoittavat. Osaa poika myös lehmän nähdessään näyttää, että miten lehmää lypsetään, kun mummo sen hänelle opetti. Mieheni matkii tätä, mutta hänen "lypsämisensä" on kyllä moderni kaupunkilaisversio. Ei sillä maitoa lehmästä saataisi. On kuitenkin selvää, että hän kaupunkilaispoikana (Monrovia) osaa kuitenkin lehmän tappaa, jos nyt vaikka olisi häät kyseessä. Että jos minä sitten joskus saisin vaikka afrikkalaiset häät - ken tietää. Nyt kuitenkin pelottaa taas odotella päätöstä siihen ulkomaalaispassiin. Toivottavasti Migrissä ymmärtävät, että on mahdollista etten minä  yksin lapsen kanssa pärjää!