Eilen jälleen alkoi hirveä huuto kun olisi pitänyt saada lapsi pois päiväkodista. Poika ehti livahtaa sisälle, kun minä olin siellä hakemassa pojan nallea. Meni sitten ryhmän perimmäiseen huoneeseen ja olisi ilmeisesti sieltä tahtonut mukaansa jonkun päiväkodin lelun. Näytin omaa nallea, mutta se vaan ei kelvannut. Niinpä kuljetin sylissäni itkevän lapsen takaisin pihalle. Poikaa ei saanut istumaan rattaisiin, jotka siirsin katoksesta pihalle. Onneksi oli taskussa lapselle varattu 2 dl appelsiinimehu jonka hänelle annoin heti päiväkodin pihassa enkä vasta myöhemmin kuten olin suunnitellut. Itku lakkasi taas heti kuin seinään. Saa nähdä miten kauan tuo appelsiinimehun yllätysefekti tehoaa. Toivottavasti sitä nyt kestää ainakin jonkin aikaa. Se on taattu konsti saada lapsi rauhalliseksi. Ja hänenhän täytyy sitten saada leikkiä tyhjän purkin kanssa kotiin asti. Eli n. tunti siinä menee. 

Meidän perheen aikataulu menee niin, että miehen ja minun kellot soivat 7.15. Minä nousen sängystä 7.35 (puhelimen torkutin on siunattu asia!) ja ulos päästään n. klo 8.10-8.15. Linja-auto tulee pysäkille n. klo 8.20. Kaupungissa ollaan n. klo 8.35-8.40. Seuraava bussi lähtee kaupungista 8.45 ja sillä päästään n. 50 m:n päähän päiväkodista. Päiväkodilla bussi on n. klo 8.50 ja minä pääsen päiväkodista pois n. klo 9.02 eli sen jälkeen kun olen riisunut lapsen ulkovaatteet ja on pesty kädet (poika pesee kätensä itse). Yliopistolla olen n. klo 9.15. Klo 10.30 menen syömään ja syön yleensä kevytlounaan, joka on aina keitto. N. klo 12 - 12.30 menen yliopiston toiseen kahvilaan, jossa juon kahvin ja luen gradukirjaani tehden muistiinpanoja. Klo 15.40 pitää lähteä hakemaan poika päiväkodista. Lapsen ovat ulkona ja  lähdemme kävellen kaupunkiin meidän bussin pysäkille n. klo 16 josta linja-automme lähtee klo 16.30. Kotona olemme n. klo 17.00. Tämä aikataulu toistuu päivittäin ma-pe. Jotenkin rutiineista on tullut minulle tarpeellisia. Sitä tietää, että hommat menevät oikein kun asiat menevät rutiinien mukaan. Enää en kuuntele iltaisin Radio Deitä. Se toimi diagnoosin jälkeen jotenkin defenssinä. Tunsi olevansa jotenkin suojatumpi kun kuunteli sitä. Nyt kuuntelen Radio Puhetta, jossa ei tule mitään musiikkia. Radio saattaa olla auki koko yön.

Päiväkodissa minua on häirinnyt se, että lastentarhanopettaja on monta kertaa jättänyt huomioimatta sen, mitä olen hänelle yrittänyt sanoa. Ensimmäisellä kertaa hän kertoi jotain pojan puheenoppimisesta ja kun yritin sanoa hänelle jotian omia huomioitani niin hän oli jo mennyt puhumaan toisen vahemman kanssa. Eilen yritin sanoa hänelle jotain, mutta taaskaan hän ei kuunnellut vaan puhui pojalle, joka makasi uhmakohtauksen saatuaan maassa. Minun piti hakea märät vaatteet sisältä. Tänä aamuna lastentarhanopettajalla oli kuitenkin aikaa puhua minun kanssani hetki, kun käytävällä ei ollut muita lapsia eikä myöskään aikuisia. Selvisi, että lapset OLIVAT leikkineet päiväkodissa "piiri pieni pyörii" laululeikkiä, kun poikakin osasi kotona näyttää leikin mukaisen "so-so-soo" jutun ja koputtaa sen jälkeen jalkoja lattialle. Toinen leikki oli ollut minulle tuntematon pupu-laulu, joss kädet laitetaan korviksi pään päälle. Ja aamulla poika taas näki suuresta katumainoksesta Suomen kartan ja eikö vaan osannut sanoa, että SÄÄ. Ja Veikkauksen punaisen logon hän myös tunnistaa ja sanoo, että LOTTO. Arvioisin, että pojan käyttämä sanavarasto olisi ehkä n. 30 suomenkielistä sanaa. Kun ensi viikolla mennään neuvolaan tämän puhejutun takia.

Sain eilen luettua loppuun Pekka J. Mäkelän kirjan 391. Eipä juuri merkittävä lukukokemus. Kirjaa varjosti koko ajan jonkinlainen tapahtumattomuus. Paras oivallus oli se, kun 1990 luvun ja 1940 luvulta menneisyyteen palanneiden henkilöiden välille syntyi yhteys, eli sairaalassa kuollut vanha nainen oli sama, joka oli ollut päähenkilön kanssa aikamatkalla Aleksandrian lähellä. Muuten luin kirjan lähinnä velvollisuudesta. Kirjahyllyssä odottaa toinen Mäkelän kirja. Mutta sitä ennen taidan lukea Powersin kirjan Laulut joita lauloimme.

Olen facebookin merkinnyt statuksekseni, että keskityn graduuni. Näin yritän tehdä. Ei enää kirjallisuuteen liittyviä kirjoja. Gradu on saatava aikaan. Eilen kun oltiin pojan ja rattaiden kanssa melkein kaupungissa ja pysähdyttiin punaisiin liikennevaloihin minun piti nostaa maasta pojan heittämä tyhjä mehupurkki ja kauhukseni huomasin, että vieressäni seisoi filosofian proffa. Onneksi ei tarvinnut häntä tervehtiä eikä mitään kepeästi jutella. En tiedä tunnistiko hän minua. Jäin heti kun valot muuttuivat vihreiksi hänen taakseen, etten vaan mennyt yhtä aikaa kadun yli. Kai minussa asustaa sitten joku kamala auktoriteetin pelko vieläkin.