Minun piti täyttää miehen työttömyyspäivärahahakemus Kelalle kun mies ei ymmärrä lomakkeen suomenkielisiä kysymyksiä. "Työtön, työtön, työtön." Nöyryyttävää toistaa samaa sanaa koko ajan kuin korostaakseen sitä, että todella on yhteiskunnalle hyödytön yksilö. Mies tahtoo Helsinkiin muuton jälkeen päästä töihin ja hänelle kelpaa kyllä siivoustyö. Päivällä, yöllä, milloin tahansa, jotta saadaa rahaa asunnon kalusteisiin ja säästöön Afrikan matkaa varten. Nyt vaan odotellaan sitä Migrin päätöstä muukalaispassista. Miehen nigerialaisella ystävällä on sama tilanne: hän on naimisissa suomalaisen naisen kanssa ja heillä on lapsi. Tämä mies oli saanut muukalaispassin tässä samassa tilanteessa, kun hänellä ei ole ollut oman maansa kansallista passia. Ja miehellehän sitä passia ei saatu kun ei ollut syntymätodistusta. Ollaan siis täysin suomalaisen yhteiskunnan armoilla tässä tilanteessa sekä taloudellisesti että eksistentiaalisesti - että saadaanko sitä perhe-elämää sitten ihan normaalilla tavalla viettää.

Meriluoto käyttää päiväkirjassaan paria hyvää sanaa: "paperirakkautta" ja "aivokummituksia". Erityisesti tuo aivokummitus on oivallinen sana kuvaamaan myös esim. tätä bipolaarisuutta. Minua nuo aivokummitukset eivät kuitenkaan onneksi pahemmin ole häirinneet viime aikoina.

Tänään mies käy hakemassa pojan päiväkodista, kun hän on kaupungissa hoitamassa tuota Kela-asiaa. Eilen iltapäivällä poika itkikin suureen ääneen bussipysäkillä isää, kun oli tottunut että isä hakee aina iltapäiväisin päiväkodista. Niin vaikea tottua uusiin rutiineihin. Lapsen itkeminen bussissa on asia, johon on vaikea tottua. Aina riittää niitä vanhoja tätejä, jotka salavihkaa tuijottavat, että mitä tuo lapsi itkee ja mitähän sen isä tai äiti nyt tekee väärin. Ja nämä vanhat tädit saattavat olla juuri niitä vanhojapiikoja, joilla ei itsellään ole lapsia.

Eilen poika myös ensimmäisen kerran luki itsenäisesti Aku Ankkaa. Siis katseli kuvia ilman että minun tarvitsi olla siinä vieressä ja poika sylissä ja minä lukemassa tekstiä. Toinen variaatio tästä lukemisrituaalista oli se, kun minulla oli oma lehti ja pojalla oma lehti ja minun piti lukea sitä omaani ja poika höpötti omaansa (ei millään ymmärrettävillä sanoilla, pelkällä höpöhöpökielellä). Poika tykkää, että minä luen vaikka hän ei suomea vielä ymmärräkään. Ikää on 2 v. 5 kk. ja ensi kuussa mennään välitarkastukseen neuvolaan kertomaan terveiset, mitä on kehityksessä juuri tuossa puheenkehityksesä tapahtunut. Ensimmänen minuun liittyvä sana pojalla on ollut "kirja". No, sen nyt arvasikin, koska koko talous on täynnä minun joko omia tai kirjaston kirjoja. Ja pojalle lainataan kirjastosta omia kirjoja. Mies valittaa, että minä luen vessassakin. Sairaalajakson jälkeen en oikein uskaltanut lukea mitään. Mutta nyt homma kulkee samaa vanhaa nuoruudessa opittua rataa pitkin. Pojalle minun on toki tarkoitus lukea muutakin kuin Aku Ankkaa. Katsotaan löytyykö Grimmin satuja ja sitten pohditaan että eivät kai ne ole liian rankkoja lapselle. Lisäksi käydään läpi fantasiaa - varsinkin C.S. Lewisin Narnia - sarja. Kaipa pienet pojat tykkäävät Harry Potteristakin ja se sopii minullekin. Potterin kirjoittajasta tuli joulun aikaan dokumentti televisiosta josta ehdin nähdä noin puolet. Yksinhuoltajan helvetistä kuuluisuuteen ja maineeseen ja rikkauteen. Uskomaton juttu. Pojalle aion myös tehdä tuttavaksi jossain muodossa Kalevalan. Ei ehkä ihan Lönnrotin muodossa, mutta vähän vakavampaa kuin mitä Kunnaksen mukaellut koirakalevalat ovat. Myös Raamatun kertomukset lapsille sopivassa muodossa, vaikka meillä ei kyllä ketään pakoteta uskomaan mihinkään. Raamattu ja uskonto ovat osa kulttuuriperintöä. Isän uskonnollisuus on vähän erilaista kuin meidän evankelisluterilaisuus, mutta hän kyllä hyväksyy kaikki yhdenvertaisina. Pienissä opillisista jutuista ei tehdä suurta numeroa.