Ennen joulua kävin äitini kanssa katsomassa elokuvateatterissa Aila Meriluodosta ja Lauri Viidasta kertovan elokuvan "Putoavia enkeleitä". Ennakkojuttujen perusteella ihmettelin, mitä järkeä on sijoittaa elokuvaan ´fiktiivinen tytär´. Mutta kun elokuvan katsoin niin käsikirjoitus oli mielestäni todella onnistunut. Mikään kohtaus ei ollut turha, kaikki repliikit olivat perusteltuja ja veivät tapahtumia eteenpäin. Juuri sellaisen käsikirjoituksen olisin itsekin kirjoittanut, jos vain olisin niin taitava. Draamallinen kaari ja jännite olivat paljon parempia kuin mitä näissä muissa nykyisissä elokuvissa, joissa on kuvattu sinkkuelämän autuutta ja ihanuutta (Levottomat ym.). Meriluodon ja Viidan avioliitto oli siksikin mielenkiintoinen, että sitä varjosti mielisairaus. Normaalistihan taidetta tekevät henkilöt ovat usein maanisdepressiivisiä, ainakin Mika Waltari oli kirjoittaessaan nopeasti upeat tiiliskiviromaaninsa. Viidan skitsofrenia oli mielestäni vain astetta rankempi, sillä mitä tehdä sellaisen ihmisen eteen, joka näkee harhoja? Itsekin muistan mielisairaalassa harjoittelijana ollessa miettineeni aluksi potilaiden suhteen, että mikä heidän maailmassaan on totta ja mikä ei. Aluksi niin, mutta jatkoa ei koskaan tullut eli en ensikosketusta pitemmälle päässyt kun lopetin opiskelut. Narkomaanien parissa viihdyin parhaiten. Elokuvassa koskettavin kohtaus oli se, kun sekä Meriluoto ja Viita olivat molemmat seisomassa ylimmän kerroksen kaiteella ja vaarassa tipahtaa ja pikku tyttö katseli tätä sisältä lukitun parvekkeenoven ikkunasta. Siinä oli sitä hätää ja kauhua jota minäkin jouduin lapsena kokemaan. Katharsis-kohtaus, tunteet puhdistuivat. Tällaisesta pitää puhua ja tätä pitää näyttää, silloin kun se on todellisuutta. Sitä ei saa piilottaa, sillä silloin sitä pitäisi vain hävetä, koska "kaikilla muilla on täydellinen elämä....". En tiedä ymmärsikö äitini tätä vaikka hän istui vierelläni. Ehkä hänellä on omat lapsuuden traumansa. Isä oli kuitenkin ollut sodassa aseettomana ruumiita keräämässä ja käytti kai alkoholia hänkin usein. Äitini kanssa minulla on kuitenkin hyvät välit. Menneisyys ei hierrä ja ahdista vaikka siitä kirjoitankin. Muistoissa on enää jäljellä sanat, ja ne eivät kosketa tätä minua, joka osaan elää tässä-ja-nyt-maailmassa ja olla täällä vielä onnellinenkin.

Joulun aikaan tuli myös dokumenttipätkä vanhasta Aila Meriluodosta kun häntä haastateltiin. Pidin siitä, mitä katsoin. Hän oli jotenkin niin turvallisesti vanhentunut ja lempeä ihminen. Lisäksi dokumentti näytti otoksen julkaistun päiväkirjan sivulta. Se kiinnosti hirmuisesti. Nyt lainasinkin yliopiston kirjastosta Aila Meriluodon päiväkirjat vuosilta 1944-47 "Lasimaalauksen läpi" sekä kirjan Lauri Viidasta ja vielä päiväkirjat 1953-1975 "Vaarallista kokea". Aloitan vanhimmista ja tulen sitten näihin, jotka ovat lähellä nykyhetkeä. Ehkä näitä kirjailijoiden päiväkirjoja lukemalla voisi oppia itsekin löytämään elämästään sen oleellisen, koska treenivihkoon kirjoittaessa tuli laverreltua ihan turhia kalkkunan hinnoista ja jouluvalmisteluista, mikä ei jälkeenpäin ehkä kiinnosta edes itseä. Aloin hiukan lukemaan jo ensimmäistä vihkoa ja kyllä vain muokkaamisen taito on tärkeä. Tuskin kukaan kirjailijakaan onnistuu ensimmäisellä kerralla kirjoittamaan julkaisukelpoista tekstiä. Tärkeintä on olla vuorovaikutuksessa tekstin kanssa. Ja nyt "treenatessa" oppia tekemään tarkkoja havaintoja maailmasta. Vähän samaan tapaan kuin tarkkailtiin näyttämötyönlinjalla ihmisiä kahviloissa tai kirjastoissa tai juna-asemilla tai bussipysäkillä tai kaupassa. Siis missä tahansa. Nyt vain pitäisi osata muuttaa havaintonsa sanalliseen muotoon. Joskus vaikeaa, kun mukana on sanaton abstrakti puolikin.

Lisäksi löysin palautettujen hyllyltä Mikko Anttilan & Antti Juvosen kirjan Kohti kolmannen vuosituhannen musiikkikasvatusta ja Kari Ahosen kirjan Johdatus musiikin oppimiseen. Palautin kaikki opettajankoulutuslaitoksen nykyiset kurssikirjat sekä alle 6 v. lasten taidekasvatuskirjat, joita yritin käyttää proseminaarityöhön. Lisäksi palautin kaikki metodikirjat ja uskonnonpedagogiikka käsittelevän paksun käsikirjan. Ei saa roikkua enää vanhassa, kun se painaa niin paljon ja estää etenemisen. Pitää etsiä jotain uutta, kun muuten on jotenkin sumussa eikä jaksaisi tarpoa eteenpäin.

Internetistä etsin kirjallisuuslehti Usvan julkaisun ja luin erittäin mielenkiintoisen novellin, joka on kai luokiteltu spefiksi. Ilmeisesti jotain sukua scifille, mutta ei kuitenkaan ihan scifiä. En tiedä tarkemmin, koska törmäsin termiin ensimmäisen kerran. Novellissa nainen teki lapseen äitiyssopimuksen ja sai hänet sitten päiväkodista. Lapsi vaihtui toiseen, koska sopimus ei ollut tarpeeksi hyvä. Lapsen pitäminen maksoi äidille. Mielenkiintoinen novelli, jossa ei ollut mitään turhaa. Sitä minä kai kaipaan, että turhat pois.

Oi voi kun saisin hyvän ladattavalla akulla olevan mp3-soittimen niin saisin ladattua sille klassista musiikkia. Ihan oikeasti populäärimusiikki ei enää kiinnosta. Ne muutamat levyt, jotka on ostettu n. 10 - 15 vuotta sitten ja joita silloin tuli kuunneltua jatkuvalla syötöllä monta kertaa peräkkäin eivät herätä enää mitään tunne-elämystä tai euforiaa. Ismo Alanko Säätiötäkin kun kuunteli, niin sitä tunsi kuin olisi kuunnellut jumalansanaa. Eipä enää. Ei innosta ei kiinnosta. Lukiossa ei juurikaan klassinen musiikki innostanut, kun sitä opiskeltiin. Oli teoriaa ja säveltapailua ja musiikkitietoa. Plus tietenkin oman instrumentin soittotunnit. Ja minä olin SURKEA! Eipä juurikaan ollut mahdollisuutta oppia viuluakaan kovin hyvin soittamaan, kun kotona ei kuunneltu klassista musiikkia. Siis puuttui kokonaan se kuulokuva, että mitä kohti olisi pitänyt tekniikan kanssa mennä. Järjetöntä. No, lapsuudessa oli moni muukin asia järjetöntä. Kun ei ole mp3-soitinta (kun en osta. En vielä!) niin luenpahan tuosta musiikin oppimisesta. Samaa asiaa, mutta älyllisesti esitettynä. Ehkä draaman lisäksi voin lastentarhanopettajana paneutua myös musiikkiin. Jos siis mielenterveyteni kestää työelämää. Sormet ristiin sen puolesta!