Mies valittaa, että en kotona tee muuta kuin luen. Tähän hänellä on myös evidenssiä. Viikonlopun aikana luin kolme kirjaa. Tiina Raevaaran Eräänä päivänä tyhjä taivas, Maarit Verrosen Normaalia elämää ja Tarja Okkosen Oikeat ihmiset. Lisäksi sunnuntaina aloitin J. Pekka Mäkelän Alshainin. Mäkelän kirja oli parempi kuin 391. Tässä oli jopa dialogia. Sitä jäin ihmettelemään, että mikä motivoi minäkertojaa kertomaan omaa tarinaansa. Hänellä ei tuntunut olevan mitään muuta syytä kertoa kuin olla kirjailijan ohjelmoiva tekijä. Tietokoneet olivat tässä scifissä ihan samanlaisia kuin nytkin. Minua kiinnostavat tietokoneiden ja ihmisten sekoamiset keskenään. Pääkertoja taisi myös olla maanisdepressiivinen, sitä hän ainakin valitteli jossain vaiheessa. Verrosen kirja oli taattua tavaraa. Sopivan lyhyitä novelleja. Kaksi niistä oli sellaisia tosin, että jäi ihmettelemään sitä, miksi ne oli kirjoitettu. Juoni ja tapahtumat eivät oikein auenneet. Okkosen esikoisesta (Kanssajuhlijat) pidin enemmän kuin tästä toisesta. Tuntuu kirjoittavan samoja tarinoita. Siinä on syy, miksi hänen novellinsa ovat pienkustantamon julkaisemia. Toivottavasti seuraavaan uudistuu vähän. Esikoinen tuli 2002 ja tämä seuraava 2005.

Raevaara on ollut ensimmäisellä kirjoittajakurssilla 2004 Oriveden opistossa. Ja ensimmäinen romaani on ilmestynyt jo 2008. Nopeasti kehittynyt siis. No, onhan hän tehnyt myös väitöskirjan ja ollut opettajana Helsingin yliopistossa. Usvassa (verkkolehti) ilmestynyt novelli "Frida" on kirjoitettu tuolla kirjoittajakurssilla ja minun mielestäni se oli kyllä valmista tavaraa. Pidin sen tunnelmasta. Yliluonnollista ja outoa ei paiskata lukijan silmille kuten miesten kirjoittamassa scifissä, jossa pääosan saa kaikki mekaaninen ja tekninen (onko se näin vai yleistänkö liikaa?). Outous kiinnostaa minua silloin kun se on lähellä tavallista arkea. Kun voin hyvin kuvitella itseni kertojan paikalle. Eikäpähän "Fridassa" ole muuta outoa kuin se, että naisia on jostain syystä maailmassa vähän. Sitä ei selitetä, miksi näin on. Mielisairaalan nyt siellä käymätön voikin kuvitella millaiseksi tahansa. Omasta mielisairaalareissusta mieleen jäävin asia oli sairaalan alakerrassa tapahtuva ruokailu, kun siellä olivat läsnä myös toisten osastojen lääkityt hoidokit. Sinne ei päässyt heti alussa, sillä olin suljetulla osastolla. Siis pakkohoito, vaikka ei minulta kukaan kysynyt aluksi, että suostunko vapaaehtoisesti, se oli vaan pakko heti. Toisaalta pystyn myös ymmärtämään, miksi jossain vaiheessa elämääni (18v.) tahdoin mielenterveyden (ent. mielisairaan)hoitajaksi. Jokaisella on oma tarinansa miten ja missä lopullisesti sairastui. Mutta kun pitäisi "hoitaa"... Ei 2 v:n opistotasoinen koulutus anna perusteita muuhun kuin suurin piirtein selviämään hoitolaitoksen arjesta ja sen rutiineista. Opiskelutoverinikin tiesivät tuolloin, että olin enemmän kiinnostunut filosofiasta ja teatterista. Raevaaran kirja ei ihan täyttänyt odotuksiani. Siihen saattoi ehkä vaikuttaa sekin, että jouduin lukemaan kirjan television ääressä, sillä vain siellä lapsi antoi minulle lukurauhan.

Viikonlopun aikana lapsi teki ensimmäisen kakan pottaan. Saunassa. Poika oli jo n. 1½ tunnin ajan kiemurrellut sitä, että kakka tulee. Meillä oli sauna lauantaina klo 18-19. Kun oltiin saunassa tuli selväksi, että nyt sen kakan aika viimein on. Minä kietaisin ylleni jättipyyhkeen ja menin portaita pitkin seuraavaan kerrokseen hakemaan potan ja paperia. Pyydin hiljaa mielessäni, että ei ketään talon asukkaita tule vastaan käytävässä. Onneksi ei tullut. Sitten poika istumaan potalla löylyhuoneen lattialle. Mies meni suihkuun. Oli vähän ärtynyt kun poika lujaan ääneen äänteli. Minä sanoin, että nyt se kakka tuli (englanniksi, sitähän meillä puhutaan keskenään). Mies, että mikä kakka muka, kun enhän minä sitä nähnyt, kun poika istui potan päällä. Poika sitten nousi ja siellähän se oli, ihan aikuisen kakan kokoinen. Ei ihme, että oli niin hankalaa. Ja sitä kakkaahan sitä sitten juhlittiin hurraa huudoin. Näitä lapsiperheen juttuja...

Lauantaina poika katseli Raevaaran kirjaa ja annoin hänen katsella sitä, kun oli kiinnostunut lukujen alussa olevista suurista kirjaimista. Koskaan ei ole lapsi nyt "isoksi" tultuaan repinyt edes vanhoja Aku Ankka lehtiä, joita hänelle olen antanut. Mutta nyt! Menin ihan vähäksi aikaa keittiöön hakeakseni ruoan, jonka syön television äärellä. Ja mitä minä palatessani näen! Lapsi on repinyt yhden sivun kirjasta ja sen sivun vielä kahteen palaseen! Minä siitä huutamaan pojalle, joka välittömästi säikähti ja rupesi itkemään. Ja minun piti sitten lohdutella lasta. Saahan sen sivun toivottavasti paikattua teipillä ja toivotaan, että kirjastossa eivät heti huomaa sitä. Kyllä harmitti.