Jos nyt olisin joku Muumi-kirjojen hahmoista, niin ehdottomasti Surku-koira, joka kaipaa kaukaisille vuorille susien luokse, eikä raukkaparka ymmärrä, että sudet ovat vaarallisia. Nuorena olisin ollut Nuuskamuikkunen, joka lähtee omille teilleen vaeltamaan, koska vaistot niin käskevät. Vaan niin vain on aika tehnyt minustakin aran. Enää vain kaipaan jotain, mutta en rupea mihinkään toimintaan asian suhteen.

Keskiviikkona oli tosi hankala päivä kotona. En illalla saanut ollenkaan luettua kotona kirjaa kun lapsi kitisi koko ajan. Lisäksi miehen läsnäolo häiritisi. Ihan kuin olisi ollut menkat, vaan eihän niitä minulel pillereiden vuoksi tule. Onneksi torstai oli sitten helpompi.

Torstaina käytiin pojan kanssa neuvolassa. Kerroin, että arvelisin pojalla olevan n. 30-35 sanan sanavarasto suomeksi, jota käyttää puhuessaan. Lisäksi viikonloppuna sanoi kaksi sanaa peräkkäin:"Isi tulee." Valokuvausliikkeen edessä taisin kuulla, kun poika sanoi "kamera" ja sitä hänelle ei kyllä ole opetettu. Terveydenhoitaja vain kirjasi kertomani asiat ylös. Siitä puhuttiin, että pitisi kannustaa pojan omatoimisuuteen. No, senhän tiesin. Isä syöttää vielä poikaa ja pistää oikeankin ruoan sauvasekoittimilla muusiksi. Olen tästä sanonut miehelle, mutta hän vaan ei usko. Muuten poika saa olla omatoiminen esim. kaupassa kävelee itse ja saa oman korin, jota laahaa lattiaa pitkin. Torstaina kaupassa käydessä poika oli kadota minulta kokonaan hyllyjen väliin. Huutelin häntä tulemaan luokseni ja joku mies ystävällisesti siinä vielä hymyili meille. Kaupasta tullessa neuvoteltiin pojan kanssa siitä, että istuuko hän rattaisiin vai ei. Annoin kassan jälkeen mehupurkin pojalle, mutta hän sai itse yrittää saada sitä pilliä ulos muovikelmusta ja sitten purkin kylkeen. Ei onnistunut. Osoitti, että minun pitäisi auttaa. Ja minä osoiti rattaisiin, että ennen kuin autan hänen pitää istua rattaisiin. Ensin apu ei kelvannut, vaan sitten jo päätti, että ok, alistutaan äidin tahtoon. Kerettiin apteekista siinä vielä minun lääkkeet ostaa ennen bussinlähtöä.

Eilen aloin lukemaan Tiina Raevaaran kirjaa Eräänä päivänä tyhjä taivas. Yritän saada sen luetuksi viikonlopun aikana, jos lapsi vain antaa minun tehdä sen. Tänään olen lukenut Raevaaran novelleja verkkolehti Usvasta. Pidän niiden maailmasta. Kaikki on lievästi outoa, mutta ei mitään liiallisuutta. Vähän samalla tavalla kuin tykkäsin Johanna Sinisalon Finlandian voittaneesta Ennen päivänlaskua ei voi. Ja onnea Sofi Oksaselle, kun sai samalla kirjalla Finlandian ja Runegerg-palkinnon.