Sunnuntaina tuli Yle Teemalta Kalle Holmbergin ohjaama 7 veljestä vuodelta 1976. Ei huvittanut katsoa sitä kuin sen verran, että osoitin miehelle "Uuno Turhapuron" nuorena. MIes tykkäsi Turhapuron viimeisestä elokuvasta It´s my life, joka tuli TV:stä, vaikka ei suomea vielä hyvin ymmärräkään. Siinähän Vesa-Matti Loiri on jo vanha ja lihava. Toinen kulttuuriohjelma, josta en välitä on Voimala. En koe olevani niin kultturelli ihminen, että sitä katsoisin. En etsi yhteisiä puheenaiheita, kun ei ole ketään kenen kanssa puhuisin.

Minusta uskonto on vastenmielistä, jos se jää pelkkien uskonnolilsten tapojen vahtimiseen, pelkkään näkyvään. Minun Jumalani ei välitä siitä, mitä minä teen. Hyvään ja oikeaan en kykene. "Tämänpuoleinen" ei vaikuta "tuonepuoleiseen" muutoin kuin sen suhteen, että uskonko Kristukseen, sehän se ´pelastaa´. Siinä mielessä olen huono kristitty, että en lue Raamatusta enemmän siitä, mitä Jeesus on Jumalasta sanonut. Juutalaisuus kiinnostaa, sillä se vähä mitä on omaa gradufilosofia, Levinasta lukiessa juutalaisuudesta paljastunut osoittaa, että juutalaisuus ON ENEMMÄN kuin se, mistä Jeesus rabbien ja fariseusten kanssa keskustelee ja väittää. Syntyy näköharha, kun asetetaan kristinusko ja juutalaisuus vastakkain ja nähdään juutalaisuus epäonnistuneena kristinuskontona. Kyse on kahdesta perustaltaan ihan erilaisesta uskonnosta. Erityisen mielenkiintoiseksi tämän juutalaisuuden tekee se, että filosofini Levinas yleistää juutalaista eettistä ajattelua filosofiaksi. Teologiaa lukiessa ostin itselleni Päivän tunnussana kirjasen ja pidin sitä housujen sivutaskussa. Lisäksi ostin Novum Testamentumin, jossa on Uusi Testamentti latinaksi ja kreikaksi. Sitä luin aamuisin sanakirjan ja Raamatun vanhan käännöksen kansas. Vanha käännös oli äidinisäni omistama. Sen selkämys oli kulunut ja sitä piti kohdella varoen. Joskus sytytin vielä tunnelman vuoksi kynttilän. Ihan samalla tavoin kuin lukiossa kun luin iltaisin filosofiaa (Kierkegaardia ja Descartesia nyt ainakin). Tänä vuonna sormeilin kirjakaupassa Päivän tunnussanaa, mutta en ostanut sitä, koska päälle 5 € oli mielestäni liian paljon. Lukiossa kirjoitin äidinkielen tunneille yleensä hyviä aineita, mutta erään kerran aiheena oli "Onko uskonto yksityisasia". Kirjoitin siitä ja tulos oli tyrmistyttävä 7. Opettaja sanoi, että siinäpä oli suo, johon olin hukkua. ehkä niin onkin. Ellen olisi ollut mukana kotipaikkakunnan varsin suuressa uskonnollisessa draamassa, olisin ehkä pyrkinyt teatterikorkeakouluunkin energisemmin. Lisäksi oli se kehu, että näyttämötyönlinjalla sain kiitosta luovan kirjoittamisen opettaja-dramaturgilta ("tästä tytöstä kuullaan vielä". Ei kuultu minusta. Kuultiin siitä toisesta, josta tuli näyttelijä.) Ihailin enemmän kirjailijoita. Toivottavasti olen oikealla polulla.

Yliopiston kahvilassa oli selkäni takana istuvalla pojalla yllään CMX:n AION huppari. Keskustelivat Anttilan levyhyllystä. Itsekin kuuntelin CMX:ää vielä 17 vuotta sitten, varsinkin Rautakanteletta, mutta eipä tuo juuri enää kiinnosta. Laulaja Yrjänä saisi opiskella lukunsa loppuun yliopistossa niin ei olisi ajattelu niin paljaalla pohjalla. Kahvilassa otin itselleni vääränlaisen vesilasin ja tarjoilijatar kävi siitä minulle huomauttamassa. Nämä pikarit särkyvät helposti ja maksavat paljon, joten niitä ei saa kuin tilausruoan yhteydessä. Tarjolla on kuulema tavallisiakin juomalaseja. Olo oli kuin nuhdellulla pikkulapsella. Täytyy varoa sitä, miten omaa lastaan ojentaa, ettei tule liian paha olo hänellekään.

Viereiseen pöytään istui kaupunginorkesterin konserttien tuottamisesta keskusteleva punatukkaiseksi värjätty, vahvasti meikattu vanhempi nainen, jolla oli suuri ´rimu-ramu´(äitini sanonta) kaulakoru. Hän oli lähettänyt merkonomin näköiselle turvonneelle miehelle ystävänpäiväviestin, johon mies ei ollut tiennyt mitä vastata. Siitä riitti naurua sen aikaa, kun muut hakivat itselleen kahvia. Vahvasti meikattu nainen moitti harmaatukkaisen taiteellisen oloisen (mustat vaattet ja TEKNISTEN keltainen muovikassi) laskiaispullaa. Sitten seurue rauhoittui ja alkoi vakava keskustelu taiteesta ja rahasta. Seurueen neljäs, hiirennäköinen nainen istui hiljaa pitäen pöydällä edessään avointa kalenteria, muistiinpanovihkoa ja Nokian kännykkää. Merkonomin näköinen mies poistui paikalta kesken kokouksen. Hänen tummanruskea mokkanahkatakkinsa toi olemukseen vähän taiteellisuutta. Vahvasti meikatulla naisella oli lempeän rauhoittava ääni. Kuin suggestiivista musiikkia. Merkonomin näköinen mies käyttäytyi kuin hänen kanssaan olisi tosiaankin flirttailtu vaikka nainen tahtoi  jo keskustella asiallisesti. Miehet eivät olleet kovin pätevän oloisia. Heissä oli leppoisuutta, joka kuuluu pikemminkin varaosaliikkeeseen eikä taideinstituutioon.

Päiväkodista tullessa poika oli aika väsyneen oloinen. Ei halunnut mehuakaan ennen kuin olitiin tultu 1/3 matkasta bussipysäkille. Kirjastossa käytiin viemässä entiset lainat ja lainasin Anna Halmkronan runokirjan Kolmas sotaleikki. Ville Hytönen, joka on Savukeidas Kustannuksen kustannuspäällikkö, oli tehnyt Parnassoon muistokirjoituksen Halmronasta. Eräästä kirjallisesta blogista löytyi kuitenkin tieto, että Halmkrona onkin Hytösen keksimä hahmo. Ketään Yorkin yliopistosta taiteiden maisteriksi valmistunutta Halmkronaa ei olekaan vaan koko homma on huijausta. Huijausta koko runouskin, mielestäni. En ole tutustunut vielä ns. nykyrunouteen tarpeeksi, mutta vaikuttaa siltä, että se on filosofiaa huonosti tuntevien kirjallisuudenopiskelijoiden tekemää. Mielenkiintoista toki, jos tutkitaan, mitä kielellä voi tehdä, mutta mitään merkittäviä filosofisia totuuksia runoudessa ei kyllä tavoiteta (jos se edes on tavoitekaan), koska filosofiaa runoissa on vain pintasilaus. FETO:n eli filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajien sivuilla Nuori Voima lehti on luokiteltu filosofiseksi lehdeksi yhdessä Niin & Näin lehden kanssa. Niin & Näin minulle tulee. Nuoreen voimaan jätin netin kautta yhteystietoni n. 1 ½ kk sitten, mutta mitään ei ole asian tiimoilta tapahtunut. Ei e-mailia eikä normaalipostia. Kaipaisin Helsingissä tällaisten nuorten runoilijoiden esiintymistilaisuuksia. Enemmän kuin teatteria. Voi tietenkin olla, että minä en vain ymmärrä runoutta. Olen sitten liian vanha siihen? Entinen poikaystäväni (uusivuosi 1987-kesä 1988) opiskeli kirjallisuutta Turussa, siis siellä missä pitäisi runouden suhteen jotain tapahtuakin. Ihastuin tässä miehessä 17-vuotiaana hänen kirjeissään minulle lähettämiin runoihinsa. Olisin itsekin halunnut osata kirjoittaa samalla tavalla ("Ulkona kuollutta lunta..."). Tutustuimme marraskuussa 1987 Eppu Normaalin konsertin jälkeen kaupunkiin konserttipaikalta kävellessä. Konsertti oli kotipaikkakunnallani, jossa olin viikonloppua viettämässä, koska lukiota kävin 130 km:n päässä suuremmassa kaupungissa, koska siellä oli taidelukio.  Kävelymatkan (n. 0,4 km) jälkeen vaihdoimme osoitteita. Hän oli suorittamassa siviilipalveluksen koulutusjaksoa n. 25 km:n päässä kotipaikkakunnastani, vieläkin pienemmässä kylässä. N. 1 ½ kk:n kuluttua siitä tavattiin toisen kerran. Mies oli viikot Helsingissä sivarina ruotsinkielisessä kehitysvammaisten työkeskuksessa ja tuli aika usein käymään luonani Kuopioon. Perusviritys seurustelussamme oli se, että hän ei uskonut olevansa kovinkaan haluttu tyttöjen parissa. Yhden illan suhteita oli ollut paljon, mutta ei seurustelua. Lisäksi hän oli useimmiten aika masentunut. Tuon masennuksen tajusin vasta myöhemmin johtuvan siitä, että sivareita pelotellaan armeijan puolelta siitä, että he eivät edes työtä saa, koska eivät ole käyneet armeijaa. Vuonna 2001 kohtasin samanlaisen tilanteen toisen exän kanssa. Pelottelu johtaa masennukseen, eikä siihen kukaan puutu. Viimeinen pisara tämän runoilijapojan kanssa oli se, että hän oli lukenut salaa mnun päiväkirjojani ja sai mustasukkaisuuskohtauksia miehen suhteen, jota olin päiväkirjassa nimittänyt leijonaksi (papin poika, nykyisin lääkäri ja ollut Leningrad Cowboys yhtyeen kitaristina). Ehkä tuo runoiljapoika oli mustasukkainen myös siitä, että minäkin kirjoitin. Silloinhan olin profiloitunut teatterinharrastajaksi ja näyttelijäksi. Sitten se vain hiipui se seurustelu ja minä pistin sen poikki. Ehdittiin käydä ruisrokissa ja alkoholiahan sitä siihen aikaan vielä kului paljonkin. Ensimmäinen ja ainut rockfestari, jolla olin. Huono kokemus, jonka jälkeen kävin vain Tampereen teatterikesässä, jos oli rahaa.  Poika kävi myös Joensuussa pyrkimässä lukemaan psykologiaa. Vietettiin yksi yö opiskelijahotellissa, mutta ei poika päässyt sitä psykologiaa lukemaan. Kirjallisuutta Turussa opiskellessaan tämä sivarirunoilija oli joutunut mielisairaalaan. Vaihtoi sitten opiskelemaan Tamperelle. Kaksi hänen runoaan olen nähnyt netissä, mutta ne eivät innostaneet. Olivat vielä huonompia kuin nämä "mukafilosofiset" julkaistut.

Kotona lapsen kirjojen joukossa on seurakunnan pojan kastepäivänä 2.12.06 lahjoittama Kotien rukouskirja. Poika tuo sen aina välillä minun luokseni. Eilen opeteltiin laittamaan kädet ristiin kirjan kuvan ja minun esimerkkini mukaan. Kirjasta lauletaan virrentyyppisiä lauluja. Tai siis minä laulan ja poika kuuntelee. Pitäisi mieluumminkin lainata kirjastosta lastenlauluja. Silloin kun odotin poikaa ostin Vauvan vaaka - lauluvihkon. Nyt talvella löysin samaan sarjaan kirjakaupasta CD-levyn, jossa kaikki samat laulut. Jos papin kutusumus olisi vienyt perille saakka (luon pääsykokeisiin, mutta en mennyt kokeisiin. Teologia oli silloin sivuaineeni) niin minulla olisi ollut sangen kelvollinen liturginen lauluääni. Lukiossa olin 2 tai 3 vuotta laulutunneilla. Uskontokasvatuksen suhteen en tahdo mennä liian pitkälle pojan kanssa. Hänellä pitää olla mahdollisuus itse päättää uskooko vai ei. Kukaan ei saa pakottaa tai manipuloida. Itse muistan kuinka rauhoittava iltarukous oli mummon kanssa. Mummolla oli vanha musta Raamattu (joka nyt on minun) ja hän opetteli iltarukouksen, mutta ei hän mitenkään erityisen uskovainen ihminen ollut. Ei edes kirkossa sunnuntaisin käynyt.

Poika joi illalla vähän maitokahvia. Meillä oli pieni konflikti, kun mies meni suihkuun. Poika huusi lukitun oven takana sydäntäsärkevästi isäänsä, mutta isä piti lukon kiinni. Sitten poika keksi, että hänellä on kakka tulossa ja isän piti avata ovi hetkeksi, jotta hän saattoi antaa meille potan. Sovintoon päästiin, kun poika istui potalla keittiössä. Kylpyhuone/WC on jotenkin niin kolkko istua potalla. Varsinkin äidistä on tylsä istua siellä vahtimassa pientä istujaa. Eilen poika myös ensimmäistä kertaa KESKUSTELI eikä käyttänyt kieltä vain saadakseen jotain. Hän alkaa pian hahmottaa maailmaa kielen avulla. Aluksi se on avartavaa. Aikuiselle kieli kuitenkin on rajoittava, kun ihmiset jäävät kielensä vangiksi. Maailmassa on vain mitä kieli ilmoittaa (vrt. Wittgenstein). No, runokirjat ja kaunokirjallisuus voivat auttaa aasiaan. Ehkä myös kielten opiskelu. Itse tahtoisin oppia ranskan kielen. Graduni filosofia oli liettualainen, joka siis kodin perintönä sai heprean kielen ja ympäröivän kulttuurin mukaan venäjän kielen. Sitten hän meni Ranskaan opiskellakseen filosofiaa ranskaksi ja opetteli siis sen kielen. Lisäksi hän opiskeli vuoden Saksassa fenomenologiaa, joka oli siihen aikaan uusi juttu. Hän käänsi yhdessä toisen filosofin kanssa Husserlin kirjan saksasta ranskaksi. Siis monen kielen mies. Itse opiskelin saksaa 2 vuotta peruskoulussa ja siihen se jäi. Olisi pitänyt valita ranska. Teologian opiskelijoilla oli joku auktoriteetti sanonut, että teologin pitäisi opiskella yksi kieli vuodessa. Kovat vaatimukset.

Minusta tuntuu, että pitkä proosa sopii minulle paremmin kuin runot. Kirjoittaryhmässä (nyt sen vetäjä kuuluu kirjailijaliittoon) kirjoitin runoja 2002-3. Mutta samalla revin itseni ihan hajalle. En tykkää sellaisesta alastomuudesta, jonka runon kirjoittaminen tuo tullessaan.  Tykkään kehitellä mielessäni pelejä ja strategioita, vähän kuin shakkipelissä. Luin Natalie Goldbergin kirjan Avoin mieli - kuinka elää kirjoittajan elämää loppuun. Seuraavaksi siirryn kirjaan Zen sanataiteessa. Se on varauksessa kaupunginkirjastossa.