Päätin etten ota yhteyttä Turkuun entisiin mielenterveydenhoitajalinjan opiskelutovereihin. En edes ystävänpäivänä kirjoita korttia tai tekstiviestiä lähetti.  Meidän aikamme on jo ohi. Ei minulla ole paljonkaan yhteistä heidän kanssa. Korkeitaan voisivat innostua siitä, että olen ollut hoidossa mielisairaalassa. Ja onko sellainen yhteydenpito sitten minkään arvoista? Eräs näyttämötyönlinjalainen ehdotti kurssitovereiden tapaamista kesäksi. Ei oikein innosta sekään. Kaikki omassa elämässä on juuri nyt kesken. Varsinkin tämä opiskelu pitää saada loppuun. Ja ne toiset ihmiset ovat jo pitkällä omilla urillaan. Tapaamisessa saisi vain huomata, että enää ei ole mitään yhteistä. Lähetän tekstiviestin sille ´toverille´, joka pääsi teatterikorkeakouluun, ja josta tuli ihan kuuluisa näyttelijä (jos sitä mitataan sillä, että hän on monien naistenlehtien kansissa ja osallistuu ´Tanssii tähtien kanssa´ kisaan tänä vuonna.) Sen lisäksi laitan tekstiviestin ystävälleni, joka on syntynyt samana päivänä kanssani 5 min minun jälkeeni samassa sairaalassa ja oltiin peruskoulu samalla luokalla. Aika vähänhän minulla onkaan ketään ystäviä/tuttavia. Enemmän tykkään olla erakkona kirjoja lukien, vaikka eihän se nyt perheellisenä onnistu. Yliopiston kahvilassa kuuntelin kahden nuoren naisen keskustelua ja jos puheenaiheet liikkuvat siinä, että mitä ovat leiponeet ja sitten kehutaan toinen toisensa vaatteita, niin en minä kyllä sellaista ystävyyttä kaipaa.

Eilen aloin lukemaan Albert Sanchez Piñolin kirjaa Kylmä iho. Vihdoinkin sopiva jännityskirja minulle. Vähän kauhua ja omituisia hirviöitä autiolla saarella, jossa asuu vain kaksi miestä. Kun alkoi tapahtumaan niin jo terästäydyin minäkin, vaikka luin kirjaa television edessä sohvalla ja lapsi leikki vieressä. Uskon, että kirja säilyttää jännitteensä loppuun asti. Tänään pitäisi ilmestyä uuden Parnasso-lehden. Tällä kertaa en hävitä sitä ennen kuin olen lukenut.

Meillähän mies hoitaa lähestulkoon kaikki kodin hommat. Minä tiskaan lauantaisin ja siivoan vaaleita pintoja tahroista. Kyse ei ole niinkään feministisestä tasa-arvosta, joka siis onnistuu afrikkalaisen miehenkin kanssa vaan pikemminkin siitä, että mies ei usko, että minä osaisin lainkaan näitä kodin hommia. Näkihän hän jo opiskelija-asunnostani, että siivoaminen ei ole minun juttuni. Kotitöissä tuntuu siltä, että aika kuluu hukkaan. Kahteen ja puoleen vuoteen en ole pessyt pyykkiä. En imuroinut. En tiskannut kuin yhtenä päivänä viikossa nyt n. 3 kk:n ajan. Ja tällaisella asialla kehtaan vielä ylpeillä minä, kelvoton nainen. Ei naistutkimuksen appron kirjoissa kyllä kotitöistä puhuttu. Puhuttiin subjektiivisuudesta ja muusta. Patriarkaatti mainittiin. Radiosta tulee feministinen ohjelma "Tulta munille", jota olen pari kertaa kuunnellut, kun olen ollut sopivaan aikaan hereillä (netistäkin sen saa mp3-soittimelleen ja muuten kuultavaksi). Ei kyllä missään ole ollut mainintaa, että olisit huono ihminen, jos et näitä naisen perusvelvollisuuksia huolehdi. Ehkä se on jotenkin sisäänkirjoitettu juttu. Toisaalta, en minä tuosta huonon ihmisen leimasta paljon kyllä välitä. Ehkä tilanne kotitöiden osalta muuttuu siinä vaiheessa, kun mies saa töitä. Nykyiseltä asuinpaikkakunnltahan se on mahdotonta, mutta Helsingistä sitten... (Helsinki, kuin Eldorado...)

Eilen kävin kirjastossa katsomassa valokuva/runonäyttelyn, jonka tekijä opiskeli kuvataidetta ammattikorkeakoulussa ja sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Hän oli ottanut kuvia alastomasta itsestään (tai joku muu oli ottanut kuvat) ja kuviin oli kirjoitettu runonpätkiä tai runot oli heijastettu hänen alastomalle iholleen. Aika pieni näyttely. Ei koskettanut minua oikeastaan ollenkaan. En hahmota itseäni "sairaana" ihmisenä, sillä minulla ei ole 2 ½ vuoteen ollut maniaa eikä masennusta. Tuli heti päälle defenssikin sen suhteen, että en edes halunnut ymmärtää hänen kärsimystään. Tuli olo, että jos ymmärtäisin niin saisin palkaksi samanlaiset mielialanvaihtelut. Minulla on korkeintaan hypomanioita, jolloin tykkään tehdä asioita ja saan jopa jotain aikaankin. Ne ovat ihan odotettuja. On minulla ollut n. 9 vuotta sitten depressiokin, jolloin toivoin vain kuolevani. Ei ollut mitään odotettavaa tulevaisuudelta, vaikka olin päässyt opiskelemaan sitä mitä halusin. Olen siirtynyt netissä lukemaan kaksisuuntaisten blogien sijaan kirjailijoiden blogeja. Kuvastaa varmaan jotain valoisaa aikaa, joka on elämääni tullut.