Mies olikin viettänyt ihan mukavan päivän. Hän oli käynyt kysymässä töitä yhdessä siivousfirmassa, mutta sieltä sanottiin ei-oota. Sen jälkeen mies oli tavannut afrikkalaisia ystäviään ja saanut tietää, että kaveri, joka juuri oli käynyt Afrikassa oli vienyt sinne kaksi autoa. Ja toinen kaveri, joka on Helsingissä töissä ja nyt käymässä täällä suunnittelee myös Afrikan matkaa ja aikoo viedä auton sinne. Joten tottakai mieskin sitten jatkoi sitä käytettyjen autojen etsimistä netistä. Ja nyt hän ilahtui kun pistin nettiradion kautta soimaan yorubankielistä musiikkia. Ensimmäinen artisti oli hänelle tuttu ja sai aikaan reaktion, että mies TANSSI istualtaan koneen äärellä. Vain Afrikkalainen pystyy tuohon. Olen nyt ottanut kannan, että en käy arvostelemaan näitä autokauppa ja bisnessuunnitteluja. Kyse on miehen kunniasta myös. Ja on mielestäni järkevää myös, että jos Afrikassa ollaan niin meillä on matkalla auto käytettävissä. Junaratoja ei kuulema ole kuin Etelä-Afrikassa ja taksi laskuttaa henkilömäärän mukaan. Kylläpä mies ymmärtää mistä hänen mantereellaan on kysmys. Minä voin olla vain tutkimusmatkailija hänen mukanaan. Aluksi mies suunntteli, että hän tekisi ensimmäisen matkan Afrikkaan yksin, nyt hän on jo ottamassa meitäkin mukaan. Aikaa tämän toteuttamiseen tulee menemään vielä "aika" (suhteellinen käsite) kauan. Mutta se tulee ihan varmasti toteutamaan. On aika huumaavaa miettiä ja suunnitella tätä kaikkea.  

Netistä kokeilin googlella etsiä liberialaista/afrikkalaista kirjallisuutta. Minulla on periaate, että kirjahyllyyn en hommaa sellaisia kirjoja, jotka ovat myös kirjastossa saatavilla. Mutta tuo afrikkalainen kirjallisuus ei kovin helposti kirjastosta löydy. Liberialaisen Bai T. Mooren kirja Murder in the Cassava Patch oli amazonista loppuunmyyty. Eikäpä minulla juuri nyt olisi varaakaan tätä afrikkalainen kirjallisuus harrastusta aloittaa. Amazonissa oli myös todella kiinnostava kirja The Companion to African literature, käytettynä ainoastaan 18,95 $. 

Nyt olen taas todella onnellinen siitä, että istun yliopiston kahvilaa aurinkoisen ikkunan edessä ja kädessäni on gradufilosofiani käsitttelevä kirja, josta vielä ymmärrän jutut ihan selkeästi. Mieli taitaa seurata jotain outoa sävelmää, kun välillä tuntuu hyvältä ja välillä epäilee kaikkea ja sitten vielä on nää hetket, kun katsoo isän kanssa leikkivää poikaa ja tekisi mieli epäillä, että onko tämä nyt sitten tottakaan. Facebookin kautta sain yhteyden erääseen naiseen, joka järjesti minulle sen opetustyön kansalaisopistossa kun olin 21 vuotias ja tullut kansanopiston näyttämötyönlinjallta, enkä päässyt harjoittelijaksi Petroskoin suomalaiseen teatteriin, jonne muutamat muut linjalaiset pääsivät. Ehkä minulla on ollut joskus ystäviä, jotka vieläkin välittävät, mitä minulle "kuuluu". Ehkä olisi ihanaa olla kirkossa ja mennä naimisiin papin aamenella - ja voisi kutsua nämä kaikki tärkeät ja elämään vaikuttanee ihmiset paikalle. Mutta se on varmaan mahdotonta. Tää on vain yksi hetki ja sitten palaan takaisin omaan yksityiseen ... niin, onhan siellä perhekin, en minä yksin ole. En ihan erakkoa. Järkyttävä tieto oli, että tämä nainen oli eronnut aviopuolisostaan. Ihan aidosti surullinen ja järkyttynyt tästä tiedosta olin. He olivat silloin kun olin tulossa murrosikään niitä "vähän enemmän" ihmisiä siellä pienellä paikkakunnalla, jossa asuin. Mies oli lukenut teatteritieteitä ja vaimo oli taiteellinen kehitysvammaistenhoitaja. Vähän avarampia ajatusmaailmaltaan kuin ne muut "tavalliset".