Perjantaina poika oli hyvin iloissaan kun lähdettiin päiväkodista. Joi ensin pillimehunsa ja sen jälkeen tahtoi karkkia eli mukanani ollutta Fazerin lakupatukkaa. Kun karkki oli suussa hän villisti käänteli päätään puolelta toiselle saadakseen mitä todennäköisemmin pienen huimauksen tunteen. Tukka sekaisin viikonlopun kunniaksi. Lauantaina pojalla oli todella hauskaa saunassa. Hän sai itse käydä suihkun alla kastelemassa itseään ja se näytti olevan kivaa. Löylyhuoneessakin hän kävi monta kertaa itsenäisesti istumassa alimmalla lauteella. Nyt kun meillä (minulla) on nettiyhteys käytännössä kaikkialla mukana niin yritin aamulla herätä klo 7.30, jotta saisin olla koneella kaikessa rauhassa. Pah! siitä mitään tullut. Poika heräsi lauantaiaamuna heti kaksi minuutti minun jälkeeni ja sunnuntaina n. 20 min minun jälkeeni. Hieno juoneni ei onnistunutkaan.

Minä ja mieheni käytämme molemmat ahkerasti nettiä. Mieskin oli 2 - 2½ h netissä selaamassa käytettyjä autoja (Afrikan matka) ajantajunsa täysin menettäneenä. Hyvä että syödä tajuttiin. Miehen poika antoi olla ihan rauhassa netissä ja vietti aikaansa minun kanssani. Minä lauloin ja luin kirjoja hänelle. Television lastenohjelmista poika ei ole kiinnostunut vaikka on jo 2 v 7 kk ikäinen. Sitten kun minä olisin vuorollani ollut netissä niin ei isän seura sitten kelvannutkaan pojalle.

Saunassa oli taas valaistumisen hetkeni. Viime viikolla tajusin olevani hyvätapainen päihteetön äiti-ihminen. (En nyt koskaan ole mitään huumeita käyttänyt, mutta tämä päihteettömyys tuntuu tärkeältä sen jälkeen kun olin työharjoittelussa narkomaanien hoitoklinikalla. Se oli terapeuttinen yhteisö. AA-kerho on minulle tuttu isän kautta ja narkomaanien NA-ryhmät toimivat samojen periaatteiden mukaan. Viihdyin siellä paremmin kuin valkoisessa hoitajanasussa mielisairaalassa.). Tällä viikolla tajusin, että minulla on lisäksi onnellinen perhe. Katsoin miestänikin uusin silmin, kun etsin hänestä poikamme piirteitä. Keskinäinen rakkaus taitaa löytyä äidin ja isän roolien kautta. Jo ensi tapaamisista lähtien oli selvää, että molemmat tahtovat lasta. Miehen ensi repliikki minulle oli:"How is your baby." Johon minä vain nauroin, että eihän minulla mitään lasta olekaan. Ja kun ihan ihan ensimmäisen kerran näin hänet istuessani puistossa ja hän tervehti minua niin päähäni välähti, että mitä! Lapsia tuon miehen kanssa? Miten sitten on tuon afrikkalaisen nenän kanssa? Periikö lapsi senkin? Samanlainen hetkellinen tulevaisuuden välähdys oli näyttämötyönlinjalla sekin, kun yhtäkkiä ennen harjoitusten alkua lattialla kirjaa lukiessa (luulen, että se oli Erich Frommia joskus kevättalvella 1992) ajattelin, että sittenkin mieluummin filosofiaa kuin teatterikorkeakoulu. Uskon kuitenkin, että elämä on sitä miksi me sen muovaamme. Kyse ei ole sokeasta kohtalosta.