Cris herätti minut tänään samaan aikaan kuin eilenkin. Nousin vuoteesta klo 8.35 eli saan viikonloppuisin nukkua n. yhden tunnin pitempään kuin arkipäivisin. N. klo 9.30 lähdimme koko perha käymään kaupassa. Poika laitettiin istumaan pulkkaan, kun viime päivinä on tullut sen verran lunta, että pulkkaa voi kadulla vetää. Mäntyjen oksilta tipahtelivat vesipisarat kastelivat ainakin minun tukkaani hiukan. Takaisin tullessa vastaan tuli eräs nainen, joka oli 9 vuotta peruskoulussa samalla luokalla kanssani. Me vain tervehdimme, emme jääneet mitään sen enempää puhumaan. En koskaan käynyt hänen kotonaan kotikaupungissani enkä siis myöskään täällä. Hänen peruskoulussa paras ystävänsä toimii hammashoitajana kotikaupungissani. Tämä minulle tuttu nainen oli lenkillä ja minun piti tarkkaan katsoa, että se oli hän, sillä hänen olemuksensa oli jotenkin niin aikuismainen. No, mehän olemme jo 38 vuotiaita, niin aikuisiahan me olemme. Vaikka minä olen viime päivät kuunnellut Ismo Alangon kirjastosta lainaamiani levyjä. Tärkeintä musiikissa on minulle sanat ja vasta sen jälkeen tulee musiikkii. Vaikka musiikkilukion tulinkin käyneeksi.

Työpöydän edessä seinällä on Kummituskartano elokuvan juliste ja pieni Simone Beauvoirin kuva. Syksyllä 2006 olin kirjoittanut kulttuuritoimen kulttuuriopasvihkosen taakse:"Ajaltteleminen on työtä." Radiosta tuli juuri Heidi Liehun tekstiä mietelauseena. Filosofi ja kirjailija hän. Viaton Oho, on jo keskipäivä. Ei ollenkaan ole juhlan tuntua. On jotenkin niin arkinen olo. Tänään ja huomenna en pääse kirkkoon, koska se on sen verran pitkän matkan päässä, että pitäisi mennä linja-autolla ja se taas maksaa 2 x 2.90 € eli 5,80 € ja se on liikaa minun taloudessani. Arkisin kuljemme Crisin kanssa ilmaiseksi linja-autolla, kun meillä on lastenrattaat, mutta kirkkoon poikaa ei vielä voi ottaa mukana. Tuskin jaksaa olla hiljaa koko jumalanpalveluksen aikaa.