Annoin puhelimessa isäni uudelle naisystävälle tehtäväksi kysyä isältäni, että arvostaako hän enemmän näyttelijöitä vai kirjailijoita. Vastaus oli , että hän arvostaa kirjailijoita enemmän kuin näyttelijöitä, koska:"Kuka tahansa osaa näytellä." Se onkin hyvä lähtökohta ILMAISUTAIDON opettajalle. Mutta ilmaisutaidon opettaja opettaa AJATTELEMAAN TOIMINNAN kautta. Ei näyttelemään, kuin ehkä pikkuisen. Vai miten te "rankkaisitte" ts. asetatte järjestykseen eri ohjaajat.

Vaikka ei tuo isäni "uusi naisystävä" kovin uusi ole. He ovat olleet yhdessä siitä lähtien kun isällä oli aivohalvaus. Ja totta kai  tämä aivohalvaus samaan aikaan, kun minun piti lukea psykologian aineopintoihin kuuluvaan tenttiin neuropsykologiaa. Voitte uskoa, että kovin paljon en voinut lukea siihen asiaan liittyviä juttuja, mutta tentti meni silti läpi.

Tämän naisystävän entinen aviomies oli töissä paikallislehdessä Pohjois-Karjalassa. Kun olin kansanopistossa suorittamassa viestinnän approbaturia Helsingin avoimeen yliopistoon, olin työharjoittelussa tuossa lehdessä. Yhden teatteriarvostelun kirjoitin ja sen otsikoksi tuli "Leivätön leninki". Se oli Esa Pakarisen pojan yksinesittämä monologi. Tämä lehdessä työskentelevä mies tuli huutamaan minulle paikallisessa pubissa, koska olin löytänyt hänen istuinpaikaltaan, jossa työskentelin, tyhjän olutpullon. Ystävällinen kohtelu. Tämä tapahtui keväällä 1994. Nyt tuo mies ei enää ole töissä tuossa lehdessä, käsittääkseni. Kuvaa karhuja. Suomen karhuja. Ja kotipaikkakunnallani olen käynyt viimeksi kesällä 2007. En tiedä menemmekö tänäkään vuonna siellä XXXXX:ssä käymään.

Minulla oli hevosenkenkä kun asuin opiskelijasolussa "Hukassa". Nyt sitä on turha etsiä, se on kadonnut jäljettömiin. Hävinnyt siis. Kuten minä. Vaikka minä olen vielä tässä, olen vain hävinnyt. Toivottavasti en muistele sitä enää vuonna 2012. Silloin siitä on 20 vuotta. Ihmisen ikä. Hyvin nuoren ihmisen ikä. Ja minä täytän 2010 40 vuotta. Se on hyvä ikä äiti-ihmiselle.

Lapsi viskasi yhden kerran levyt pöytälaatikosta. Äiti auttoi. Lapsi viskoi levyt toisen kerran samasta pöytälaatikosta. Nyt äiti ei auta enää. Ja lapsi itkee. Kun piti vaihtaa vaatteet, kun poika, Cris, oli saippuoinut hiuksensa käsisaippualla ja sen jälkeen äiti suihkutti, lapsi itki lohdutonta Kullervon itkua. Se oli surullista ja siitä häntä lohdutin, ettei jää äiditön, isätön olo. Sitten on Väinämöisen itku, kun hän kadottanut Ainon kuolemaan ja joutuu Pohjolan rannoille. "Kuulin mie mereltä itkun poikki joen juorotuksen", sanoi Pohjan piika Meidän Kalevalassa. Sitten on ehkä Lemminkäisen itku. Itkeekö Lieto Lemminkäinen sitä, että hän ei saa naista jota rakastaa (kovin helposti ainakaan) vai sitä, että hän ei osaa rakastaa. "Tokko lie sinussa miestä juojoa tämän oluen, tämän kannun kaatajata." Se oli toinen Pohjan piian repliikki siinä draamassa.

Sitten on tietenkin Kalevalan naisten itkut.

Mutta minä en opiskele perinteentutkimusta. On minulla yksi selitys mitä Kalevala voisi tarkoittaa ja mitä Väinämöinen, mutta ne ideat minä pistin jo eteenpäin.

Aina kulissien takana minä luin kirjoja. Ja itsekin arvostan kirjailijoita ja kirjoittajia enemmän kuin näyttelijöitä.