Kirjoittaminen on minulle eräänlainen pakkomielle. Olisi helpompi elää ilman kirjoittamista. Vai olisiko? En edes harkitse kokeilevani. Novelleja olen ollut laiska kirjoittamaan. Sain vain idean, että aviomies on kevyesti uskoton, kun ajattelee entisiä naisiaan. Runoja oli PAKKO kirjoittaa kun tuli hypo, jonka päiväkodin väkikin sitten huomasi. Oireet: sosiaalisuus, puheliaisuus, uudet ajatukset ja ideat - siis itseasiassa kaikkea hyvää. Mutta jos itsetunto on nousussa myös, on se hälytysvalojen aika. Eikö ole kurjaa? Mutta minä uskon sen, mitä mielenterveysväki minulle sanoo, sillä olin itsekin olla tuota samaa mielenterveysväkeä, ammatiltani. Toisaalta uskon, että se on välttämätön paha osana taiteellisuutta ja luovuutta. Luovuus ei ole normaali mielentila. Vai onko? Väittäkää vastaan. Kyse on kuitenkin loppujen lopuksi näkökulmasta ja elämänarvostuksista.

Kun olen kirjoittanut nyt sekä päiväkirjaa ja Goldbergin ohjeiden mukaista treenivihkoa minulle tuli vanha ajatus kirjoittaa tarinaa Reginalehteen. Ensin ajattelin mieluummin Sinä Minä lehteä, koska siinä iässä rakkauskin on puhdasta ja aitoa, mutta valitettavasti Sinä Minä lehti ei maksa tarinoista. Regina maksaa. Ei, minä en pidä Reginalehdestä, mutta tämä on yksi etappi kirjoittamisen kanssa. Kirjoitan ainakin yhden novellin nähdäkseni meneekö se kustannusseulan läpi. Ja sitten saisin kirjoittamisestani rahaa, mikä olisi hieno juttu. Kirjoitan samalle muistitikulle, jossa on kansiona myös SCIFI. Ja kuinka ollakaan ensimmäinen mieleentuleva aihe oli että vaimo huomaa olevansa avioliitossa alienin kanssa. Siis ihmissuhdkiemuroita, vaikka niitä omassa elämässäni vältän. Tai on minulla yksi kiemura: ex-poikaystävä, johon olen ollut yhteydessä nyt facebookin kautta. 19 vuoden takaa. Niin se aika kulkee ettei sitä huomaakaan. Samaan ihmissuhdekiemuraan liittyy eräs teatterileirikesänä tapaamani 12 v. minua vanhempi mies, jonka ex-poikaystävä oli seuraavana kesänä hakannut sairaalakuntoon. Monimutkaista? Elämä on. Olen miettinyt pistänkö tuolle 12 v. vanhemmalle miehelle menemään postikortin, jonka jo olen kirjoittanut. Postikortissa kerron mitä minulle opiskelujan suhteen kuuluu. Mutta minusta tuntuu, että rohkeus loppuu kesken, enkä saa tuota korttia postiin, vaikka siinä on postimerkkikin kohdallaan jo. Hän pyysi minua silloin kun olin 19 vuotias opettamaan teatteria hänelle (olen harrastanut 5 - vuotiaasta lähtien) ja nyt minulla on mahdollisuus valmistua FILOSOFIAN ja ILMAISUTAIDON opettajaksi. Kaksi elämän rakkautta. Ja kolmas, tämä mies, vaikka ei enää rakkaus. Nyt elämäni suuri rakkaus on minun oma poikani.

Tämä "vapaa-ajan kirjoitaminen" ei saa millään tavalla haitata opiskelua, eli mitään rahasampoa en kirjoittamisesta usko tulevan minulle. Onpahan vain jokin ulkoinen pakko, kun ajattelen, että siitä SAATTAISI saada rahaa.