Olen tiukasti pitänyt mielessäni sen mitä mielenterveydenhoitajaksi opiskellessani opin Eric Bernen kehittelemästä transaktioanalyysistä. Että se mitä lapsena kuulemme itsestämme jää ikään kuin "nauhana" (ääninauha, kuvanauha) mieleemme ja vaikuttaa meihin kun olemme aikuisia. Olen siis nyytiäiselle hokenut, että hän on VIISAS. Jos hän uskoo olevansa viisas (ja että nimenomaan se viisaus on tärkein ominaisuus) hänestä tulee viisas. Viisas, tiedättehän, Sokrates - vaikka niin pitkälle tämä oma osin reflektoitu kasvatusajattelu ei ole yltänyt. Jostain hän on ominut ominaisuudekseen sen, että hän on kaunis. Hmmm, mietitäänpä: Lumikki on tuttu satu ja Lumikki oli kaunis, siksi se noita oli hänelle kateellinen. Tämän olemme läpikäyneet. Sitten ehkä korkeintaan kerran olen sattunut sanomaan, että nyytiäinen on kaunis. No, mutta hyvä että ajattelee myönteisesti itsestään. Sitten on tämä kiltteys. Nyytiäinen on kiltti erityisesti silloin kun hän raivosta itkien myöntyy minun tahtoni mukaisesti toimimaan (esim..: ei karkkia!) . Hän ei saa silloin kuulla olevansa uppiniskainen vaan nimenomaan kiltti kun tekee toisin kuin olisi itsehalunnut. Kun kyse kuitenkin on pojasta, niin ei kai tarvitse pelätä, että hänestä tulisi liian killti? Ja minä? Minä saan kuulla, että hän tykkää minusta - ja minä toistan perään että äiti rakastaa häntä. Toki olen kuullut muutaman kerran repliikit:"Äiti on paha" (esim. ei mentykään kauppaan ostamaan karkkia...) Ja "En tykkää äidistä!", vaikkakin harvemmin kuin tuota tykkäämistä.On se kyllä niin rakas lapsi.

No niin, olen vangittu keittiön pyöreän pöydän ääreen, joka toimii työpöytänäni tekemään niitä draamakasvatuksen tehtäviä, mutta niinpä vaan kirjottelen vain koko ajan tänne vuodatukseen. Jonnekinhan minun täytyy vuodatella itseäni.