Oppia elämään yhdessä hetkessä kerrallaan. Siinä on minulle tämän vuoden oppiläksy. EI huomista liikaa murehtien, ei menneisyyttäkään. Vain siinä hetkessä ne teot jotka voi tehdä. ´Carpe diem´, vaikka se on turhan kulunut hokema minun käyttötarkoituksiini. Jokaisella aistillaan tämän hetken tiedostaen. Mietiskelyn murusia siellä ja täällä. Rukous. Se on äänetön huokaus. Runo, se on kirjoiettu mietelmä. Ostin vihkosen, johon kirjoittaa runoja. Taas.

MInulla on edelleen lääkkeet. Ja tulee olemaan koko elämäni. Haittaa niistä ei ole. Yksi lääke on tosin vienyt hiuksia päästäni. Mutta se on niin pieni sivuvaikutus, että sen vuoksi ei voi kerjätä lääkkeiden vaihtoa lääkäriltä.Kun aloitin tämän blogin pitämisen tulevaisuus pelotti minua paljon. Nyt ei. Kun en ajattele tulevaisuutta sen enempää kuin mihin ´tämä hetki´ päättyy. Toivon vain, että sairaus ei häiritse elämääni paljoakaan. Televisiosta tuli ohjelma kaksisuuntaista mielialahäritä sairastavasta miehestä nimellä selviytymistarina. En tunnistanut itseäni siitä tarinasta. Minulla ei ole ollut voimakkaita manioita. Epävakaus oman mielen suhteen on liittynyt kirjoittamiseen.

Minä ja mieleni tullaan hyvin juttuun. Toivottavasti näin koko vuoden ajan.