Äitini, lapsen mummo tuli tänään Helsinkiin. Olimme odottamassa rautatieasemalla, mutta sen verran myöhässä, että en nähnyt mille raiteelle juna tuli. Niinpä löysimme toisemme puhelinsoiton perusteella. Sitä ennen olin jonottanut verokorttia verotoimistossa, mutta havainnut  mahdottomaksi saada sitä tämän päivän aikana. Tiimarista ostin Chrisulle prinsessa pallon ja mansikkakengät kun niitä niin kovin tahtoi. Lisäksi ostettiin Seitsemän koiraveljestä lautanen, jos omalta lautaselta ruoka maistuisi paremmalta, ja tulisi joskus syötyä.

Sitten alkoi "perhetapaaminen" entisessä kodissamme, nykyisessä miehen asunnossa. Ja mitä sanoi äitini? Totesi, että lapsi on tainnut olla heitteillä kun on minun kanssani ollut kun naama ei ollut puhda. Aamulla se oli pesty, mutta päivänmittaan mitä lie tapahtunut. Poliisi soitti ja sovittiin, että minulla on tapaaminen heidän kanssaan 15.6.2011 tapahtuneen pahoinpitelyn vuoksi. Minulle tarjottiin kyllä apua sen pienemmän lyönnin jälkeen, sekä ystävät että ammattiauttajat, mutta en sitä ottanut vastaan kun viimeiseen asti uskoin, että jos minä muuttuisin niin tilannekin muuttuisi. Nyt ei ole kuin yksi asia edessä, se mistä käräjäoikeudesta virakamies soitti minulle. Avioero on vireillä. Ja koska siinä on molempien allekirjoitus, haluajia ovat molemmat. Kun äitini sai tietää, että kerron tapauksesta lisää poliisille, hän sanoi:"Älä nyt pahempaa kerro, kun mitä se on ollut, että se yhteiselämä sitten..." En todellakaan tiedä, onko äitini jo dementoitunut, koska olen puhunut hänelle avioerosta myös puhelimessa. On hyvin outoa kyllä, että äitini, jota on lyöty, on sitä mieltä, että yhteiselämää pitäisi jatkaa, kun taas isäni, joka on lyönyt on sitä mieltä, että jos mies lyö kerran niin se lyö toistekin, että saa erota. Minulla oli tämän perhetapaamisen (Victorille, aviomiehelle selitin, että miksi mummo on meillä nyt ja että he menevät Pohjois-Karjalaan Chrisun kanssa) jälkeen hyvin valju olo. Todella tyhjä ja yksinäinen, varsinkin kun Chrisu jäi mummolle. Siinä syy, miksi elää. Ja onhan nykyisin toki ystäviä vielä.

Huomenna menemme Konnevedelle. Siellä on "Vox Elevato - poikkitaiteellinen kirkkofestivaali". Esiinnymme Konneveden kirkossa 7.7.2011 klo 16. Minulla on matkalukemisena Yö:n Olli Lindholmin elämäkerta. Nuorena ajattelin, että he, se bändi pelastaisi minut kurjasta elämästäni ja meidän näytelmässähän Jeesus - Vitun - Kristuksesta tulee punkbändin, luulisin laulaja ja johtaja. Olin ostanut rintanapin ihan muissa tarkoituksissa, siinä lukee "Kukaa pelkää politiikkaa?" mutta sehän sopii kuin naula seinään näytelmämme tematiikkaan. Minulla on niin vähän vuorosanoja, että soisin jos ohjaaja-käsikirjoittaja kirjoittaisi pari näytöstä lisää siitä, miten bändi tutustuu Jeesukseen. Se olisi hyvin hedelmällinen juttu. Ei ehkä näyttämölle, mutta liikkuvaksi kuvaksi, elokuvaksi. On minulla myös mukana Robert Cohenin kirja "näyttelemisen mahti". Siinä on tekijän omistuskirjoitus, koska hän on ollut opettamassa minua. En kyllä kirjan oppeja noin-niinkään suodattamatta ime. Voi olla ihan hyvin, että tämä on elämäni viimeinen teatteriproggis, mutta olen kuitenkin siitä saanut rahaa, joten hyvä se. Kaikki on hyvin, kunhan muistan repliikkini. Onneksi niitä on sen verran vähän, että ne ehkä oppii muistamaan taas automatkalla Konnevedelle.

Rautatieasemalla näin muutaman musiikkimainoksen. Toinen oli Tori Amos. Olen kuullut laulajan vain nimeltä, en koskaan kuunnellut musiikkiaan, vaikka kyseessä on jo käsittääkseni pitkäänkin musiikkia tehnyt nainen. Jotenkin ehkä "samansukuinen" kuin oli Suzanne Vega joskus. Vegalla oli muistaakseni biisi, jossa hän laulaa punaisiin pukeutuneesta naisesta, joka juo liian paljon alkoholia. Se, sekä "Luca". Toinen musiikkimainos oli Apulannan. Esiintyy joskus syksyllä, liput 20 €. Kiinnostaisi, koska apulantaa olen jaksanut kuunnella, vähän samansukuinen kuin CMX. Mutta CMX kompastuu "kaikenkirjavuuteen". Filosofinen mumble-jumble ei jaksa kiinnostaa kun vääntää gradua vakavasta aiheesta. Enemmän kiinnostaa se kirja, jota kannan laukussani: Viisauden sanoja. Rastilan kodissa (oletan, että poikani kanssa sinne pääsen, vaikka olen valmis muuttamaan muuallekin. Chrisun kaverit olisivat vain nyt siinä pihassa) pistin kaikki levyt, jotka olivat jo toki naarmuilla, koska niitä säilytettiin lattialla muovipussiin ja vaatekomeroon. Kaivaisin levyjen joukosta vain Sex Pistolsin ja vähän punkkia elämään. Toisaalta Intia kaupassa, jossa kävin tuon tyhjän olon jälkeen, jonka perheeni sai aikaan - suoraan sanottuna itsemurhafiilis, joka helpotti vain kun kirjoitin päiväkirjaa - ja siellä oli kaunis kuva Jeesuksesta ristillä ja Maria siinä alla (Jonathan Gardellin mukaan Maria, Jeesuksen äiti tuskin oli paikan päällä kun Jeesusta mestattiin) ja Raamatun lause englanniksi Timoteuksen kirjeestä. Siis Timoteus - se nimi, jonka mieheni tahtoi pois pojaltamme, vaikka sitä yritin vastustaa. Mies ei myöskään ottanut nyt vastaan sellaista "hengellistä seteliä" "The million-dollar question: Will you go to Heaven? Here´s a quick test. Have you ever told a lie, stolen anything or used God´s name in vain? etc." (mieheni valehtelee usein). Mutta mieheni ei kiinnostunut tästä vaikka hän sanoi joskus aikoinaan uskovansa Jumalaan, kuten koko hänen perheensä uskoo. SIIS : hänen Afrikan perheensä. Mieheni ei tarvitse kiinnostua mistään, mistä minä olen kiinnostunut tai mitä minä edustan. Näin olisi vaikka emme olisi eroamassa nyt. Matkalla turvakotiin minusta tuntui vain niin todella väärältä, että minä jouduin lähtemään kodista eikä hän. Loppuajatus tälle päivälle: "Lopulta meistä jää vain nimi hautausmaalle - vai jotain ehkä muutakin??? Aika näyttää."