Äitini tulee Pohjois-Karjalasta olemaan poikani kanssa kun olen teatteria tekemässä Konnevedellä ja vie puolestaan synnyinkaupunkiini jotta poika näkee ukkinsa ennen kuin ukki kuolee. Tästä on ehkä 3 - 4 viikkoa kun äitini tivasi minulta puhelimessa 3 kertaa, että olenko ottanut lääkkeeni. Selitin, että olen, mutta seuraavassa puhelussa hän toi uudelleen asian esiin. Dementia? Epäluottamus ilmeni myös yhden puhelun aikana kun sanoin, että ottanut olen, uskotko. "No enhän minä sitä voi tietää" sanoi hän.Tänään keskustelin äitin kanssa  puhelimessa jälleen - näitä puheluita on liian monta, koska hänkin sanoi, että nyt on puheluiden loputtava, hän tarvitsee (s.1945) omaa aikaa. Samassa puhelinkeskustelussa hän ilmoitti, ettÄ hänen ja aviomieheni Victorin (s.1975) välit ovat kuten ennenkin. Mitään joka muuttaisi hänen ja vävyn välejä ei ole tapahtunut...(?? §, sakot ehkä.) Olen kerrannut hänelle tätä MINUN ELÄMÄNTARINAANI että s. 19.11.1970 ja isä vapaksi 18.11.1969... Hän vain ilmoitti, että (muitakin pieniä tarinoita elämästäni täällä Helsingissä olen hänelle kertonut) kyllä se hänenkin elämästään tarina tulisi, mutta ei hän sitä tee. No, toivotaan, että vävyn ja anopin välit pysyvät hyvänä...

SILLÄ...

...kun tapasin Victorin tänään hän oli kauppakeskus Kolumbuksen sisäänkäynnin ulkopuolella nojaamassa istuma-asennossa kaiteeseen. Emme keskustelleet asioistamme kadulla vaan menimme Sosiaalivirastoon, sillä siellä oli aula, jossa täytimme AVIOERO-hakemuksen. Siinä sitä sompailtiin ja lopputulos oli, että haen eroa yksin - Afrikassa nämä asiat hoidettaisiin puhumalla. Rasti tuli aluksi väärään ruutuun, sillä olimme jo sopineet, että haemme yhdessä ja lasku tulee hänelle, puoliksi maksetaan. Vaan Njet. Sosiaalivirastosta varattiin aika, että tämä 35 vuotias, afrikkalaissyntyinen sanomalehdenjakaja saisi asunnon. Joku lausunto Stadin asuinnoille. Avioerohakemus faksataan turvakodilta käräjäoikeuteen. En tunne mitään aviomiestäni kohtaan. Johonkin viralliseen lomakkeeseen voisin merkitä lisätietoja sarakkeen kohtaan, että olen ollut hänelle kiitollinen siitä, että hän hoiti lastamme silloin kun lapsi syntyi ja olin itse kyvytön siihen. Muuten oli sama "virsi" pyörimässä: - likainen akka olet (kun lapsen kasvot eivät olleet puhtaat,  hänen mielestään, nenä varsinkaan) - naurettavat housut, olet hullu.

Aamulla Christian sanoi melkein ensimmäiseksi, että meidän täytyy sitten etsiä VAIMO ja ASUNTO isälle. Kun kerroin sen muutamalle työntekijälle niin sain vastaani jotenkin osaa-ottavan katseen. Toisen työntekijän kanssa tuntui jopa siltä, että mitä, olenko tässä ollenkaan tekemässä oikeaa ratkaisua. Mutta olenhan minä. Ei minua tarvitse miehen koko ajan haukkua ja lyödä.
JA NÄITÄ TARINOITA ON PALJON!