Huomatessani miten huonosti tulimme toimeen äitini kanssa kun hän viimeksi oli käymässä täällä, emme kutsuneet häntä jouluksi tänne. Hän jäi kotiinsa kissanvahdiksi kun avomieskin menee käymään kai sisarensa luona. Selviän siis jouluruoista itse. Olen julma ihminen ja valmistan itselleni ja CH:lle kinkun. Ja sitten on teollisuuslaatikot ja piparit. Siinä se. Muuta emme kaipaa. Toki ihani graavilohijuttuja, joita sain laivalla, mutta ne on liian vaikea itse valmistaa. Taitaa käydä niin, että en itse saa joululahjoja lainkaan, mutta tammikuussa käyn hakemassa uuden ajokortin jonka olen jo maksanut. Entinen on saatu 1989, se on pahvinen ja pahoin kulunut. Olen jo monta kertaa saanut pahoja katseita kun olen sen avulla henkilöllisyyteni todistanut.

Mozbach on taas kadonnut. Viimeksi kun puhuimme hänen piti seuraavana päivänä tulla ja olisimme puhuneet mikkien läpi. Ei tullut se päivä. Odotan ihan rauhallisena ja tiedän, että a) kyse on töistä, b) tekstiviestit eivät enää tule läpi. Ja samaan aikaan olen toisaalta kuullut, miten vähän muslimit arvostavat naisia ja kohtelevat heitä kuin omaisuutta.

Köyhä kotimme hiljenee myös seimen äärelle. Lainasin kirjastosta Lasten ääni-Raamatun ja CH on kuunnellut sitä todella hiljaa ja hiljentyneenä, illalla juuri ennen nukkumaanmenoa. Joulukoristeena meillä on myös pieni keraaminen seimi, josta yksikään henkilö ei katoa, koska ne ovat seimirakennelmessa kiinni.

Lapset selittää, että ne ei tahdo leikki CH:n "pikkusiskon" kanssa. No se lienee helppoa, koska en ole synnyttänyt kuin yhden lapsen (jos keisarileikkausta voi synnyttämiseksi sanoa?) - joten mistähän se "pikkusisko" löytyy? Minun ei myös odoteta synnyttävän lasta. "Sulhaseni" päinvastoin on esittänyt toivomuksen, että CH jää ainoaksi lapseksemme. Kiirehän tässä jo tulisi, jos lisää lapsia pitäisi tehdä - 41 v.