Kirjoitin pitkän tekstin, joka katosi taivaan tuuliin kun sen kirjoittamiseen meni niin pitkä aika. Jäimme katselemaan Yle Teeman klassista musiikkia lapsille, joka tuli juuri sopivana päivänä, koska juuri 4 h ennen ehdin surkutella sitä, että Musiikkitalon Atso Almila ja Katti Matikainen klassinen konsertti oli jo loppuunmyyty. Yhtään en tiedä, mitä Matikaiselle on tapahtunut lauantaisin tv2:lla, kun lapsi on sitä katsonut - ja minä nukkunut. Sen sijaan menemme katsomaan Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira, koska lapsi on tykännyt siitä TOSI PALJON ja sen vitsit ovat naurattaneet ihan älyttömästi!

Tämän lisäksi minun piti lukea lapselleni Raamattua, koska lapsen esittämät kysymykset ovat olleet niin "vaikeita", että ei voi omaan ulkomuistiinsa ja omaan tulkintaansa luottaa. Esim. minun mielestäni muistaisin teologian luennoilta, että juutalaisten eräs arvonimi omalle kuninkaalleen olisi ollut "Jumalan poika", mutta esim. Joh 5:18 ei tätä muistikuvaa tukenut. Lapsi on toki vasta viisi vuotias, mutta kertoi jo minun aiemmin kertoman tarinan Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta niin tarkaan, että oli aika siirtyä itse kirjaan. Kieli ei ollut vaikeaa ja lapsi ymmärsi vaikeistakin jutuista että mistä kyse. Sieltä löytyi tarkennus, että Jeesus pyhittää itsensä uhriksi Jumalalle (Joh.). Sitten naureskeltiin vähän, että pitää syödä Jeesus, mutta kun jo tiedetään että kyse on ehtoollisesta niin hauskahan tuota on vaikka runona lukea. TV2:n Pikku Kakkosessa on ohjelma jonka nimi on "Melkein Mestari". Eräs tyttö hämmästytti tiedoillaan dinosauruksista ja toinen tyttö askarteli aikuisten avulla vaikka mitä. Minun lapseni on ´melkein mestari´ Jeesus/Jumala - asiassa.

Itse ajattelin, että Raamatun Jeesus kertomus, että mitä historialliselle Jeesukselle tapahtui on kuin dekkari - koko tarina on niin iso vyyhti, että se ei ensimmäisellä lukukerralla avaudu. Silloin kun "meni huonosti" eli että voin huonosti diagnosoimattoman kaksisuuntaisuuden takia niin ajattelin, että Jeesus on se ainoa mies, jonka rakkauteen voi luottaa, että miehisestä suhteesta sitä on turha etsiä. Sielun haavoja ei pysty toinen ihminen parantamaan - nyt puhutaan ihan normaaleista ihmissuhteista eikä psyykkisest ammattiavusta. Nyt sitten asun ihmisen kanssa, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan ja jonka kanssa voin tehdä niitä asioita joista tykkään (kirjat & nyt myös musiikki) ja tämä suhde tulee kestämään aina. Ja jos ollaan vielä vähän tunteellisia, niin uskon, että Jumala on tämän ihmisen minulle antanut. (Kun vain ajattelen sitä kertaa opiskelijasolun keittiössä kun päiväkirjan kanssa mietin, että olenko raskaana vai en. Ja päätän, että lapsi voi tähän elämäntilanteeseen tulle. Sillä kertaa en ollut raskaana, mutta seuraavassa kuussa jo olin.) Äidinrakkaus sitten auttaa unohtamaan että mistä lapsi on sitten milloinkin ollut äkeissään minulle.

Minua harmittaa, että uskomukseni mukaan Raamattu ei voi kertoa täysin, mitä Jeesus väkijoukoille (Jumalasta) opetti - mutta ehkä se mitä ei vuosikymmeniä myöhemmin kirjattiin ylös oli se kristinuskon kannalta oleellinen: ehkä se historiaan hukkunut oli sitä, mikä kosketti juutalaisuutta. Myönnän jo, että ajattelin että tästä syystä (että Raamattu on epätarkka historian suhteen) en voi täysin Pyhään Kirjaan uskoa. Ja sitten luen sitä lapselleni ja löydän taas sieltä sen sisällön.

Ehkä johonkin lapsuudenuskoon kuului ajatus, että Jumala on jossain tuolla kamalan kaukana ja siksi "hän ei ole luonamme" (mikä EI pidä paikkansa). Nyt ajattelen lähinnä ehkä, että Jumala ei ole ainetta, siksi me emme voi nähdä häntä - sillä yleensähän uskomme sen, mitä näemme (ellei joku esim. kerro jotain tarinaa niin uskottavasti, että luotamme häneen). - mutta Kristian sanoi että Jumala on valo. MIkä muuten myös ajoi minut lukemaan hänelle Raamattua suoraan. Joh. sanoo, että hän on valo. Onhan valokin jotain, jota ei tavallaan voi nähdä. Esineet näkee valossa, pimeä vangitsee siihen tilaan, missä mitään muuta kuin pelkonsa ja itsensä voi havaita. Tai sitten pimeässä on turvassa, kun tarkkailevaa subjektiiista minuutta ei kukaan toinen voi havaita.

Olen lukenut ihan liian vähän teologiaa (35 ov / sivuaineen aineopinnot) ja lisäksi lukenut liian vähän Raamattua. Mutta minulla on kaunis ääni (se huomioitiin jos luovan kirjoittamisen kurssillakin) ja voin lukea sillä lapselleni lastenkirjallisuutta ja Raamattua, se on jotain mitä voin hänelle tarjota, jotain kivaa lapsuudesta - vaikka Star Wars miekkaa en voi ostaa, koska se on liian kallis. Naapurin pojalla on Star Wars miekka ja saman elokuvan naamari, joka toistaa muutaman lauseen elokuvasta. Mutta SATUJA heillä ei kuulema lueta, kun kysyin kun poika ei malttanut kuunnella kun luin erästä Grimmin satua. Ensin piti vain esittä sitä lukemista, kun CH halusi harjoitella Liisa Ihmemaassa esitystä, mutta sitten satu taas tempaisi mukaansa ja Liisa unohtui. Minusta ihan tuntuu, että minun ei tarvitse äitinä hävetä.

(päivän taideanti: - Raamattu, - Saint-Saens: Eläinten Karnevaali (Yle Teema), - pätkä lastenoopperasta (Yle Teema), joka tulee huomenna uusintana, - Aku Ankka (en voi ylpeillä vain "korkeakulttuurilla". Joku voi tarjota kulttuurisesti paljon paremman kodin kuin minä -- mutta minun isäni tarinasta voi kirjoittaa romaanin Finlandia 2006 ehdokkaan mielestä -- ) ehkä vielä Liisa ihmemaassa ja Harry Potter.

Ja opetin pojalleni (vähää vailla jopa pätevän uskonnon opettajan auktoriteetilla), että Jumala tahtoo pelastaa kaikki ihmiset. Yksikään uskovainen ei todellakaan saa mennä tuomitsemaan ketään ihmistä, että hän on syntinen eikä pääse Jumalan luo. Jumala päättää sen, ei ihminen jonkun kirjan perusteella. Sen kyllä ymmärrän, että jos joku tekee jotain mitä ei itse ymmärrä synniksi ( on erityisen pahaa tekijälle itselleen , esim.) niin hänet voi lempeästi ohjata kohti hyvyyttä...

Olen erityisen ylpeä siitä, että kuulun evankelis-luterilaiseen kirkkoon, jossa ei minun kokemusteni mukaan tarvitse pelätä sitä, että joku tulee tuomitsemaan. Tai pelottele helvetillä.

Pitää mennä lukemaan lapselle kirjaa. Yritetään siivoilla sitä ennen.