Ensin tulivat sosiaaliviraston rahat tillle ja vasta useiden päivien jälkeen päätös. Ehdin jo iloita, että minulla on varaa maksaa opintolainan lyhennys maaliskuun lopulla. Vaan eipä ole, koska sos.vir. ei ollut maksanut vuokraa vaan antanut vain rahat. Jos olisin tämän tiennyt eilen, niin kuuden euron Kilmanjarokahvi (250 g) olisi jäänyt kaupan hyllylle.

Mielestäni olen ihan lahjakas ja kykenevä nainen sen perusteella miten pärjäsin koulussa ja olin töissä. Mutta työnantaja oli ymmärtäväinen - perussairaus tullee aina lopulta ilmi, kun innostun ja "muutun", saan ideoita. Sen vuoksi siis sitten tunnen olevani samalla viivalla kuin se, joka ei peruskoulun jälkeen mennyt mihinkään kouluun eikä ole ollut missään töissä. Ja koska olen myös sosiaaliviraston asiakas olen myös samalla viivalla niiden (lokerossa?) alkoholiongelmaisten kanssa, jotka ovat menettäneet elämänhallinnan. Niin - paitsi sitten kun pääsen kirjoittamaan. Sen koen nyt olevan ainoa henkireikä. Myös meidän lastensuojelun sosiaalityöntekijä tietää tämän - meidän kuuluu olla lastensuojelun piirissä, kun minulla on tämä bipo. Myös lapsen kanssa homma toimi hyvin. Meillä on käsittääkseni kivaa.

Kun katsoo kukkaroon, niin voi todellakin ihmetellä, että miksi menin naimisiin rahattoman turvapaikanhakijan kanssa. Koska hänelläkään ei ole meille rahaa antaa. Että rahan vuoksi solmittu lumelitto tämä ei todellakaan ollut.

Mutta jos tässä nyt todella pääsisi juttelemaan useamman helsinkiläisen kanssa, niin enpä tosiaan ainoa olisi lajiani, joka sinnittelee jääkaapin ja ruokakaupan kanssa. Mutta vähitellen alkaa inhottaa tuo, että ei pääse töihin. Olen ollut nyt tämän kuun loppuun kun tullaan niin vuoden sairaslomalla. Sitten alkaa "kuntoutustuki". Ajoitus on ollut oikea, koska avioerosta selviäminen ja työnteko olisivat ehkä todella tuoneet sellaisen stressin, että maniassa oltaisiin. Mutta todella, sen jälkeen kun avasin sosiaaliviraston kirjekuoren tunsin oloni todella kurjaksi. Tuli olo, että miksi edes yrittää.

Ei tässä voi kuin yrittää hengellistä vapautusta. Rukousta. Kitara meillä on vaeltanut makuuhuoneesta keittiön kautta olohuoneeseen, kun lapset ovat siitä kiinnostuneet. Viulu on piilossa vaatekaapissa. Vähän liian arvokas lapsille se soitin.

Vähitellen minua alkaa pelottaa, etten koskaan pysty töihin. Kova työ psyykata itsensä, että pääsisi opettajan töihin - ja sitten ei tiedä onko edes paikkoja.  Varmaan kuntoutustuen jälkeen töitä siellä Seuressa eri päiväkodeissa.

Nyt henkäisen, juon loppuun Kilimanjaro-kahvin ja otan esiin imurin + pesen n. kahden viikon tiskit. Sen tiedän, että kun ovesta lähden ulos ja kävelen pitkin Helsingin katuja, niin ei minua kukaan tuomitse ja osoittele sormella - kuten voisi käydä jossain pienemmässä kaupungissa. Sitten psyykkaan itseni tekemään sitä gradua, ehkä jo huomenna - paitsi, että on oireidenhallintakurssin seurantatapaaminen.  Onneksi sentään asun ihmisen kanssa joka rakastaa minua ja jota minä rakastan. Ikäeroa meillä on n. 35 vuotta, mutta...