Sairaalasta pääsin keskiviikkona. Jo tiistain ja keskiviikon olin yölomalla, joten keskiviikkona kävin vain lääkärin tapaamassa ja sain reseptit. On varattu aika jo avo polille ja sokereiden takia terveysasemalle. Ja nyt kun ollaan lauatnaissa, on hermot kireällä, koska mummo on vielä. Toki minun pitää olla hänelle kiitollisuudenvelassa, että hän on siivonnut täällä ja pitänyt huolen CH:sta ja että hän taloudellisesti auttoi ja maksoi opintolainan lyhennystä. Mutta sitten : oli ollut puhe CH:n kanssa, että lauantaina mennään kaikki uimahalliin, mutta minä olin lääkkeiden takia niin väsynyt, että en jaksanut lähteä. Olin puhunut CH:lle, että otetaan uimahalliin iso delfiini, mutta sitä ei voinut ottaa, koska minä en lähtenyt. Joten mitä sanoo äitini? "Niihän se äiti paljon puhuu, mutta ei siitä juuri mikään paikkansa pidä" - ja mitä mitä? Raivostuin ja huusin, että tuollaisia et minun pojalle puhu. Varsinkin kun olen pitänyt huolen siitä, etten tee kuten isäni, joka hyvinä kausina kaikkea suunnitteli ja sitten masennuksen tullen, ei pystynyt mitään tekemään. Siis mummo tulee kotiin ja sanoo, että äiti on vain valehtelija? Sekö muka on oikein? MUTTA, eipä aikaakaan, jos huudan liian monta kertaa, voivat sukulaiset kutsua paikalle AMBULANSSIN ja suoraan SULJETULLE OSASTOLLE MIELISAIRAALAAN, koska jo on diagnoosi, jonka mukaan hoitaa. ** Mummo ja CH ovat nyt uimahallissa ja lienee parasta, että en puhu mitään mummolle + seuraavan kerran kun tulee tilanne, että minun pitäisi mennä Auroraan Helsingissä, niin CH:ta hoitamaan ei tule mummo Pohjois-Karjalasta vaan hän menee sijoitusperheeseen. Myöskään mummo ei tule varmaan käymään kuin korkeintaan joka 3. tai 4. kuukausi. *** Olisittepa kuulleet sen äänensävyn, kun se oikein nautti ollessaan ilkeä. "Eihän se äiti koskaan". Voisin väittää, että siinä oli kaikki katkeruus minun isää kohtaan mukana.

Että sekö sitten on oikeaa elämää, että ilkeillään, mutta koti on siisti? Että hyvä emäntä?