Kävimme tänään Ateneumissa. "Ihana paikka" sanoi Kristian. Ensin näytti siltä, että juoksuksi ja huudoksi menee, mutta eniten kuitenkin pientä poikaa sykähdytti KALEVALA - sali, jossa Akseli Gallen-Kallelan maalauksia. Itsekin tunsin suurta huminaa ollessani viimein niiden oikeiden ja alkuperäisten taulujen edessä. Katselin opasteita joista nopeasti oppisi eri taidesuuntaukset - tekstit selkeät, lääkkeistä huolimatta yliopisto-oppijan oppimiskyky ja nauttisi elämästä taas. Oppiminen on ihanaa! muuta en sano :) Ja sitten itse maalaaminen : mallista oppiminen kai se olisi. Ihan samaa teki isäni, mutta minulle sanoi, että maalaaminen on kuin huumetta, sinä et maalaa etkä piirrä. Ainon hukuttautumisessa oli puukehykset ja siinä kuviointi, jonka voin ottaa uudeksi kuvioksi, jos vielä innostun tekemään lapasia. Tein niitä kun mummo kuoli 1995 ja taisin viimeisen antaa nyt eräällä toimittajalle. Mutta mistä nyt saisi ison pinon akvarellitauluja, koska se edullisin tapa maalata. Tai lyijykynäpiirros...

Aamusivut todella auttavat unien elävyyteen, tai edes koko unien muistamiseen. Joten olen taipuvainen uskomaan, että ne auttavat myös luovuuteen, kuten tarkoitus olisi. Tosin tämän sairauden kanssa ei oikein USKALLA olla kovin luova.

Aion viedä Helmi ry:lle joitain kirjoja kirjahyllystäni. Menee hyvään tarkoitukseen ja kun alun perinkin oli tarkoitus pelastaa kirjat kirjaston vaihtokorista "jonnekin" - aluksi minun asuntooni. Mm. Helena Sinervon Runoilijan talossa, Finlandia voittaja menee sinne. Meinaa tulla imuvoima, että kaikki minun on myös heidän - kuten Hannu Mäkelän MESTARI, Eino Leinosta kirjoitettu kirja, joka myös on voittanut Finlandian (eikö vain?) ja on hyllyssäni.

Aika pelottavaa, kun katsoo peiliin, näkee siellä isänsä kasvot, fyysisesti ihan samat piirteet.