Aloin lukemaan Ben Furmanin kirjaa Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus, koska olen tekemässä juttua VANHEMMUUS JA MIELENTERVEYSONGELMA. Omat kokemukset tuntuvat niin pieniltä noiden toisten kokemusten rinnalla. Ja eilen kuulin tositarinan opettajasta, joka ihmetteli, miksi eka tai tokaluokkalainen oli myöhässä. Hän oli vienyt pikkusiskon päiväkotiin. MIksi sinä niin teit ihmetteli opettaja ja lapsi vastasi, että isä tappoi äidin yöllä leipäveitsellä ja äiti makaa nyt sängyssä eikä koskaan nouse sieltä ylös. - - - Karmea kertomus, mutta totta, kun se oli tapahtunut kertojalle itselleen, siis hän oli ollut tuo opettaja.

Tänään tuli uusi Kirkko ja kaupunki lehti ja minä luin sitä itkien vessassa. Kyyneleet vaan valuivat, en minä tarkoituksella (itkenyt). Siinä oli koskettava juttu, millaista HÄIRINTÄÄ monikulttuuristen perheiden äidit ja lapset saavat. Ihan pitää ihmetellä, miksi emme me - ehkä siksi, että meidän asuinsijoilla ei juuri suomalaisia näy, ihan aamuisin vain koiraa käyttämässä.