Olin kahtena päivänä mielenterveysmessuilla Työtä kohti - kurssin kautta ovenvahtina. Enkö vaan ensimmäisenä päivänä kotoa lähtiessä onnistunut juomaan kylmään suolaveteen tehtyä teetä. Höh. Äitini sanoi, että on lämmitänyt veden ja kun vettä oli kattilassa ajattelin, että äitini vanhanaikaisuus (lue: ei mitään modernia tai esim. uusia ruokamakuja) on siirtynyt nyt vedenkeittimiin ja tein teen siihen kattilaveteen. Ihmettelin hiukan, että kun tee olikin kylmää, mutta join sen sitten sellaisena kun ajattelin, että en viitsi turhia (höh) nipottaa. Vasta ulkona ja puolessa välissä matkalla kohti metroa tulin ajatelleeksi, että vitsit, sehän taisi olla muuten puurovesi, valmiiksi laitettu. Kotiin tultua kerroin, että tee oli kylmää ja äiti kertoi, että ihmetteli, miksi vettä oli vähemmän kuin mitä hän oli tarkoittanut. Asialle naurettiin, ei siinä muuta.

Mielenterveysmessuilla, joilla sain syödä kahtena päivänä 9,70 € arvoisen aterian ja sain vihreän t-paidan omaksi, siellä messuilla oli myös ystäväni Jorma Kekki, joka on tehnyt yhdessä Kimmo Rekolan (ohj., leikkaus, äänitys) kanssa omaelämäkertadokumentin KEKKI KOODI. Jorma liikkuu skitsofreniadiagnoosin ja rajatietoihmisten välissä ja dokumentti on todella hyvä. Sain sen häneltä itseltään jo aikaa sitten, nyt se esitettiin mielentervreysmessuilta. Tunnemme toisemme kansanopiston näyttämötyönlinjalta ja siitähän on aikaa jo 21 vuotta. Nyt olen kiinnostunut tekemään hänestä jutun. Vaihdoimme yhteystiedot ja hän toi minulle tämän viikon Seura-lehden, jossa on juttu hänestä. Mies oli paremmassa kunnossa kuin dokumentillä, alkaen ihan fyysisestä kunnosta ja päätyen, että nyt ei pelata shakkia enää tasapelimielessä vaan voidaan ajatella voittoakin. Paremmat lääkkeet?  Sain ensin kuulla, että hän on messuilla skitsofreniayhdistyksen pisteellä ja toivoin saavani puhelinnumeron, jotta näkisimme, sillä hänen antamansa puhelinnumero ei ollut puhelimessa (opetus, että pitää valmistautua aina olemaan sosiaalista verkkoa ylläpitävä älykäs ja akateeminen vanheneva nainen) vaikka sen häneltä olin saanut. Sitten kuulin, että elokuva esitetään messuilla ja päätin mennä sitä katsomaan. Sitten näin jossain Jorman ja hänen äitinsä ja vaihdoimme muutaman sanan. Sitten sattumalta sen jälkeen, kun tulin rentoutushuoneen käsihieronnasta menin kahville ja siinä oli Olavi Sydänmaalakka ja Jorma Kekki keskustelemassa. Sydänmaalakka vetäytyi muualle ja minä menin Kekkien pöytään istumaan ja istuin siellä heidän kanssaan n. 1,5 h.

Jorman juttu Seura-lehdessä on tosiaan yltänyt kanteen asti: "TERVEYS: SKITSOFRENIA MUUTTI KAIKEN" (Seura 4/ 2013) ja jutun alku s.,54:"Jorma Kekki joutui rakentamaan elämänsä uusiksi sairastuttuaan skitsofreniaan" [Ihan vain todistaakseni tässä, etten loukkaa ketään nimeltä mainittua henkilöä tässä blogissani, vaan kaikki on jo esillä muualla]. Samassa jutussa on nostettu esiin Jorman runoaforismi, mieshän on kirjoittanut jo muistaakseni neljä runo- tai aforismikirjaa ja opiskellut kirjoittamista Oriveden opistossa ja psykodraamaa Pieksämäen kansanopistossa. "MIstä ei voi puhua, siitä on kirjoitettava rivien väliin" Taidetta? Minun mielestäni tuo on. Kirjallisuutta? Samoin. Siksi aion tehdä hänestä hyvän jutun Helmi - lehteen, että mitä sitä voi tehdä vaikka on sairausleima ja stigma.

Olen lukenut SIKALAT kirjaa, mutta en muista missä se on, ehkä palautettu kirjastoon? Susanna Alakoski on myös kirjoittanut kirjan KÖYHÄN LOKAKUU, jota minulle vinkattiin luovan kirjoittamisen ryhmässämme. Sikalat kertoi kaunokirjallisuuden genressä sen mitä hänen lapsuudessaan oli. Kaikki ei tullut sanottua ja totuus kaihersi. Syntyi kirja joka on esseehköjä päiväkirjamerkintöjä. Siihen on pitkä matka kirjastossa varauksessa. Muitakin kiinnostaa alkoholismin kurjuus, ehkä juuri siksi, että ovat eläneet siinä eikä sitten uskalla ääneen puhua. Jos kaikki alkoholista kärsineet puhuisivat ääneen, niin ehkä sitten paljastuisi kulttuurin mädännäisyys. (tsekkasin raitis.fi - sivua).

Luovan kirjoittamisen ryhmässä minua myös kannustettiin ja povattiin, että siitä sitten vaan esikoiskirjailiaksi...Jos ei muuta, niin olen ainakin oppinut jotain uutta kirjoittamisesta. Luulin, että tavoite on kronologinen kerronta, mutta meidän dramaturgi (jo valmistunut TEAK:sta) ohjaa minua siihen suuntaan, että mielenvire pääsee väreilemään. Että voi poukkoilla sinne ja tänne ja silti se joku lanka, jos ei nyt punainen niin punertava kuitenkin, säilyy ja lukija ei hermostu. Esimerkkinä hyvästä tämänkaltaisesta kirjailijasta on dramaturgimme mielestä Monika Fagerholm.

Kun nyt jälkeenpäin ajattelee, niin oli tosi hyvä keskustella sen Kekin ohjaajan kanssa. Jäi hyvä mieli monen päivän takaa virtaamaan tähän päivään. Keskustelimme siitä, että olen kasvatusalan ihmisiä (lue:koulutus) että olen kiinnostunut DRAAMAKASVATUKSESTA, mistä teen niitä opintoja.