Minun olisi pitänyt lukea draamakasvatuksen kirjaa, mutta sen sijaan luinkin Terhi Rannelan kirjaa Punaisten kyynelten talo. Tarina vei mukaansa ja väliin huomasin, että en oikeastaan uskaltanut edes hengittää, niin jännittävää tapahtumien virta oli. Varsinkin niissä kohdissa, joissa oli kidutusta olin hiljaisuudesta mykkä ja tiesin, että tätä tapahtuu muuallakin kuin juuri tässä kirjassa tähän historian aikaan. Nämä ovat tarinoita, jotka täytyy kertoa. Ilmeisesti historiankuvauskin oli ihan asianmukaista, näin ymmärsin KIRJAMESSUILLA 2013.

Olen nähnyt uuden Sofi Oksasunen. Ensimmäisessä olin muutama kuukausi sitten Sofi Oksasen kyydissä kun hän ajoi autoa ja vauhti oli hurja. Tällä toisella kertaa istuin autossa jälleen ja takapenkillä ja selitin Oksaselle, että näin vähän aikaa sitten unen, jossa oli sinun kyydissäsi, mutta en voinut koskaan kuvitellakaan, että se tapahtuisi näin oikeiasti. Se sitten siitä. Onneksi herätessäni muistin uneni. MItähän kepposia aivoni muutenk tekevät yöllä? Vähän aikaa oli kausi, että en nähnyt unia ollenkaan, nyt siis näen vaikka lääkkeiden määrä on ollut sama.

Lapsi on onnellinen, kun lähin kaveri - tyttökaveri - asuu kerrosta alempana eli niin niin niin lähellä. Hiihtoloman aikanaka käydään katsomassa elokuvateatterissa jopa kolme elokuvaa. Walt Disneyn aito Tuhkomi Kino Orionissa sunnuntaina, uusi Risto Räppääjä ja Liukas Lennart ja ehkä vielä Onneli ja Anneli. En ole varma menenkö itse katsomaan kaikkia noita vai olenko ulkona ja luen kirjaa.

Ehkä päivä ei kuitenkaan edes draamakasvatuksen kannalta ollut hukkaan heitetty, koska kuitenkin vietin sitä niin hienen tarinan parissa ja tarinoista on kyse draamakasvatuksessakin.